Appelsiini-illat

Ronja Nieminen
Novelli

Appelsiineja kuoriva nainen upottaa kyntensä hedelmän ihoon ja repii sen auki. Mehua tirskahtaa hieman, muttei liikaa. Se raastuu irti paloittain ja tekee appelsiinista alastoman. Veitsi lojuu viereisellä tuolilla sinnikkäitä tapauksia varten; niitä, joihin pelkät sormet eivät riitä.
    Pöytää vähän kirvelee. Se on peittynyt appelsiininkuoreen, kaareviin ja poukkoileviin lastuihin. Se on pelto, josta kasvaa sitrushedelmäistä viljaa. Paksua ja vahapintaista. Appelsiineja kuoriva nainen katselee laakeaa aluetta hajamielisesti hymyillen – kädet raapivat kuorta pois, ja palaset tipahtelevat lätsähtäen puiselle pinnalle.
   Appelsiineja kuoriva nainen on siisti ja asiallinen, vaikka hänen nutturansa putoileekin sieltä täältä ja silmälasit valuvat nenäliukumäkeä alaspäin. Hän tarttuu melkein pyöreisiin hedelmiin itsevarmasti ja huulet valkoiseksi likistettynä. Stereot tärisevät seinän kanssa yhtä aikaa ja soittavat huolettomia, raisuja lauluja.
   Hän ajattelee tyhjentää kahdenkymmenen kappaleen kaislakorinsa. Huomenna se on turhaa, koska vain samana päivänä hankitut hedelmät kelpaavat. Joskus sattuu tietenkin lipsahduksia. Niistä ei saa kuitenkaan puhua jälkeenpäin, sillä ne ovat noloja ja kömpelöitä. Kaksikymmentä appelsiinia illassa on tasapainoista. Appelsiineja kuoriva nainen ehkä ajattelee niin.
   Viimeinen hedelmä korissa surettaa häntä. Se on punainen ja vähän vino, se kyhjöttää oksettavalla tavalla. Täysveriappelsiini tarttui jotenkin vahingossa mukaan – niitä myytiin, ja vaikkei tänään olekaan veriappelsiinipäivä, se oli pakko ottaa mukaan. Itkettyään vähän appelsiineja kuoriva nainen niiskaisee ja poimii pehmeän hedelmän. Hän ei tiedä miksi se on äkkiä niin pehmeä, ehkä koska se oli siellä, korissa. Tai hänen kätensä eivät ole riittävät.
   Kynnet painuvat helposti sen kuoreen, ja laaja pinta-ala karisee irti suurina lohkareina: muka-hymyilevinä ja raikkaina. Ne ovat syksyn ensimmäiset kuolleet lehdet, jotka tippuvat rapsahtaen maahan. Raps. Raps, raps.
   Appelsiineja kuoriva nainen riisuu viimeisen appelsiinin ja asettelee sen muiden revittyjen sekaan. Tyytyväinen hymähdys laskeutuu mehuntuoksuiseen kasaan. Hedelmät seisovat suloisissa, järkevissä riveissä pahvilaatikossa ja naista oksettaa. Nyt pitää mennä äkkiä nukkumaan, ennen kuin muistaa eräät pehmeät kädet ja ruoka nousee ylös.

Sinä olet ihana ja pehmeän näköinen, kun tyyny painuu pääsi painosta kuopalle. Se ottaa sinut vastaan niin kuin minäkin voisin ottaa: hyväntahtoisesti ja hiljaa. Haluaisin repäistä peitot tieltäni ja hypähtää viereesi – haluaisin, mutten enää voisi. Tiedän ja tiedostan sen.
   Kuljeskelen hämärässä asunnossasi ympäri ja hypin pölyjen ylitse ja veisten. Pari kertaa varpaani hipaisee terää ja verta sykähtelee lattiaan, hyytyy laiskasti siihen kiinni. En tiedä onko vereni kovinkaan hyvää. Ei ehkä. Lattiaa vasten se on riettaan ja ulkopuolisen oloista.
   Olen nähnyt kelmeiden käsien heiluvan hedelmien ympärillä. Ne ovat sinun ja valitettavasti tiedän, miksi ne tekevät niin – ne ovat irvokkaat ja kauniit yhtä aikaa. Ne ovat ja monesti olen illalla vakoillessani työnnellyt käsiä keuhkojani kohti, jotta voisin riistää ne itseltäni.
   Tänään olen uskaltanut tulla tänne, koska se on ainoa tie.  Täällä on sumuista ja haaleaa ja epätodennäköistä. Sinä olet kuitenkin pelottavan selkeä, kirkas ja todennäköinen. Olen myös tietoinen omista varjoistani seinillä, kun kierrän ympyröitä ovelta ovelle. Kaikkein hassuinta on, ettei asunnossasi ole lainkaan ovia. Tai sitten en näe niitä. Usein en näe, ja sinä muistat sen entisestä. Nykyään voisin kuitenkin osata. Minä osaisin nähdä jokaisen oven ja osan ikkunoistakin, kun vain yrittäisin. Kyllä minä tiedän, miten katsotaan, kyllä minä olen oppinut. Mutta eihän sillä ole väliä.
   Vilkaisen haikeasti hymyillen pahvilaatikkoa keittiön pöydän alla. Silmissäni vilkahtaa.

Appelsiineja silpova nainen on työntänyt kuoret lattialle ja ottanut esiin leikkuulaudan. Hedelmät murskautuvat laudan pintaa vasten, mutta eivät huuda. Appelsiineja silpovan naisen voimat ovat keskittyneet veitsellä sohimiseen. Eikä se ole sohimista, vaan tarkkaan väisteltyjä harhaosumia. Appelsiineista tulee raikasta sohjoa pieniin kuppeihin.
   Työ on aloitettu jo iltapäivällä. Appelsiineja silpova nainen ei halua aikailla asioissa, jotka voi suorittaa ajoissa pois alta. Oikeastaan hän ei halua pysähtyä ollenkaan. Ei hidastella taikka jäädä paikoilleen.
   Kahdeksantoista turtuneen appelsiinin jälkeen appelsiineja silpova nainen alkaa empiä. Kaksi viimeistä tuijottavat säälivästi hänen jänteviä käsiään pahvilaatikon nurkasta. Toinen on viimeiltainen veriappelsiini, jota appelsiineja silpova nainen on ahdistuneen oloisena vältellyt. Ehkä se oli kuitenkin vahinko. Punaisen hedelmän vieressä on keltainen. Ne eivät naura.
   Ne epänauravat niin kauan, että lopulta appelsiineja silpova nainen vain asettaa ne eteensä leikkuulaudalle. Ne ovat kaksi ahdistavaa hedelmää. Pyöreää ja kylmää ja jollain tapaa kummallista – niin kummallista, että appelsiineja silpovaa nainen pelästyy. Tältä se ei yleensä tunnu. Hän ei halua missään nimessä rusentaa niitä kasaan ja pilkkoa, eikä hän silti uskalla pitää niitä siinä ehjinä. Ne näyttävät siltä, että ne hyökkäisivät jos niillä olisi syy.

Sinulla on hennosti vapiseva leuka ja kiiltävät silmät, kun katsot minua. Leikkuulauta jalkojeni alla on kova. Jos voisin koskea äkkiä haparoivia käsiäsi, tekisin niin ja ohjaisin ne veitselle. Pelkään että valitset väärin. Väärän. Pelkään ettet valitse kumpaakaan. Pelkään että molemmat. Älä nyt hätiköi, sillä tarvitset tätä päätöstä enemmän kuin mitään muuta.
   Olet vihdoinkin löytänyt paikan, jonne pääsin perille ja josta voisit minut huomata. Toivon ettei tämä ole turhaa.
   Yritän hakea läpitunkevaa katsetta jostakin sinusta. Sinun pitää nähdä, että minä olen tässä ja että et saa tehdä väärin. En osaa huutaa. Olen niin hädissäni, etten hetkeen muista olla syyllinen. Sinä vain katsot vuorotellen ja olet niin tietämätön että haluaisin lyödä sinua.
   Kun avuton itku räjähtää kasvoillesi mahanpohjassani kääntyy jokin ympäri. Sinä kohotat kätesi eikä missään ole järkeä, kun sohaiset terän paljaan hedelmäihon läpi suoraan keuhkoihini. Helpotus ehtii kiiriä jokaiseen raajaani ja syyllisyydentunto kaikkoaa. Anteeksi, osaan vihdoinkin ajatella. Anteeksi.

Nainen kävelee kyynelten jälkeen kevyenä ulos. Hän ei ajattele appelsiineja eikä muistoja, kun hän katoaa kadunkulman taakse ja juoksee. Kenenkään vieraiksi muuttuneet, rikkovat lanteet eivät kiiruhda vainoten perään.
   Juoksu kulkee appelsiinikojun ohi, yli risteyksen. Hymyillen.