Olen hukuttanut itseni rikkaaseen värimaailmaan, jonka taivaalla lentelee pöyheitä pupumaisia pilviä. Ympärilläni ei ole mustaa, ja jos on, sekin on vain kolikon kääntöpuoli. Ihmisten katseet kertovat kaiken ja hennot kädet upottavat itsensä paksusta pellavanharmaasta langasta punottuun säkkiin, jyvien keskelle. ”Elämän pieniä iloja”, sanottiin hymyillen uteliaille ilmeille.

Odotan sinua taas saapuvaksi olohuoneen rumalla nahkasohvalla, johon typerä kattisi jätti kynnenjälkensä. Nyt se syö etovaa klönttistä kissanruokaa vessan lattialla ja mouruaa. Onneksi et tiedä, ettei se istu kanssani saman pöydän ääressä ja että en anna sen syödä kalleimmista kupeistani ja juoda kultapikarista kermaa päälle. En ole kammannut sen turkkiakaan lähtösi jälkeen. Selvittäköön itse takkunsa, helvetin rotukissa.

Oletko sinä koskaan istunut taksin kyytiin ja pyytänyt kuljettajaa viemään sinut minne tahansa? Ovatko katulamppujen valot kulkeneet auton lävitse ja kuski vilkaissut kasvojasi salaa peilin kautta? Oletko nähnyt katuojassa kituvan valkoisen jäniksen ja päästänyt sen tuskistaan sen katsoessa silmiisi? Oletko koskaan joutunut arvostelevien katseiden kohteeksi ja paennut paikalta? Minä olen.

Kävelen haparoivin askelin eteiseen ja otan tukea tiiliseinästä. Siinä on vieläkin ne turhat viivat, jotka vedit siihen merkiksi mitattuasi kakaramme silloin vuosikymmeniä sitten. Niin eiväthän nekään kotiin jääneet, pois lensivät kuin linnut talven tullessa. Jättivät yksin vanhan ihmisen, kiittämättömät paskat. Nostan kevyesti postiluukun läppää ja työnnän silmäni sen lähelle. Kiehahdan kiukusta. Taas ne yltiöonnelliset kyyhkyläiset nuoleskelevat minun oveni vieressä.

Nyt kai ihmettelet, miksi kirjoitan tätä. Minä ihmettelen, miksi sinä luet. Olen vain hiljainen ja omiin ajatuksiinsa uppoutunut kiharahiuksinen nainen aukean torin keskeltä. Olen se, joka istuu mietiskellen valkoiseksi maalatulla penkillä juna-asemalla pahimpaan ruuhka-aikaan. Olen se, joka poimii jäätelökioskin eteen liiskaantuneet servietit ja heittää ne metalliseen roskakoriin. Olen se, jota muut eivät huomaa ja se, joka ajattelee enemmän kuin puhuu. En voi sanoa, että sinulla ja minulla olisi mitään yhteistä, mutta voit toki kuvitella niin juodessasi yrttiteetä kello viisi.

Olen niin saatanan kyllästynyt tähän kaikkeen ja avaan kiukkuisena oven. Pari lopettaa kiihkeän suutelusessionsa ja nainen kääntyy minuun päin kiharat hiukset heilahtaen. Se katsoo silmiini kuin peura ajovaloissa, sietääkin säikähtää. Mulkaisen heitä nenänvarttani pitkin ja sihahdan hampaideni välistä. Ennen kuin huomaankaan, he ovat jo kadonneet savuna ilmaan.

Sinäkin voit leikkiä eläväsi romantiikan ruusuisinta aikakautta Versaillesin linnassa miljoonien kauniiden yksityiskohtien ympäröimänä. Suihkulähteet suihkuttavat viileää, kirkasta vettä taivaalle sinun kävellessäsi niiden ohi ylpeänä ja suoraselkäisenä. Voit ihailla kasvonpiirteesi saaneita pronssipatsaita ja unohtaa linnan lämmitysjärjestelmän olemattomuuden. Astuessasi ulos pienestä ja sievästä kerrostaloasunnostasi voit kuvitella yläpuolellesi sädehtivät kattokruunut ja palvelijat, jotka seuraavat sinua taukoamatta eikä sinun tarvitse itse edes pukea päällesi. Mutta sinä et kai ole mikään Aurinkokuningas, ethän. Niinpä pyydänkin sinua huoahtamaan hetkeksi ja käpertymään sohvannurkkaan.

Astun pari askelta taaksepäin ja paiskaan mennessäni oven kiinni. Kaikuva ääni jää soimaan autioon rappukäytävään hetkeksi, valotkin sammuvat. Vilkuilen vielä hetken ovisilmästä enkä näe ketään. Katsahdan keittiöön päin, lavuaari on täynnä tiskejä ja astiavuoren huipulla möllöttää kolme muovista ja punaista ruokakippoa, joista jokaisen pohjalle on jäänyt tasainen kerros ruskeaa möhnää. Katinrontti katsahtaa minua nappisilmillään ja kierähtää selälleen jalkojeni juureen. ”Häivy siitä, idiootti”, murahdan ja kissa pomppaa salamannopeasti pystyyn.

Elämä on täynnä pieniä nautintoja. Minä nautin rypäleiden tallomisesta ranskalaisen viinitilan isossa, puisessa saavissa. Ostan itselleni kukkakimpun jokaisena ystävänpäivänä ja istun toisinaan kulmakuppilan nurkkapöydässä ja katselen ympärilläni istuvia ihmisiä. Jalkani koskettavat suojatietä ylittäessäni vain valkoisia kohtia ja rikon suklaakiisselin päälle muodostuneen kalvon lusikalla rullaten sen kulhon sivuun. Nautin sokerin ripottelemisesta tuoreen pannukakun päälle ja viikonloppuisin juon suuren kupillisen minttukaakaota kermavaahdolla ja suklaaraasteella höystettynä.

Lössähdän mutisten takaisin sohvannurkkaan ruudullinen hameenhelma heilahtaen. Kurkotan käteni puiseen lehtikoriin ja avaan päivän lehden. Se on kellastunut ja ryppyyntynyt kulmista. Ihmettelen, vastahan se aamulla kolahti postiluukusta eteisen ovimatolle. Selaan sitä eteenpäin sivu sivulta ja katseeni osuu sivulle, jonka muste on sotkeentunut monesta kohtaa. Kulmat on väritetty ja eräs kuolinilmoitus ympyröity. Tavaan nimen mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan.

Iltaisin voi pujahtaa punaisen pussilakanan alle ja aamuisin ottaa ikkunalaudalle hypänneen kulkukissan syliinsä. Kun sadepäivä yllättää, voi ihailla kanavan sinivihreän vesiputouksen yläpuolella virtaavaa vettä sateenvarjonsa alla. Korkojen kopina kaikuu mukulakivillä ja pienillä kujilla, joiden vanhoja kerrostaloja reunustaa kukkiva köynnöskasvi. Sumun maalatessa utunsa harsona maisemaan, voi hengähtää syvään ja kirjoittaa nahkakantiseen runovihkoonsa hiljaisia ja naiiveja ajatuksia, joita ei koskaan näytä muille. Hymyn voi antaa nyrpeimmällekin vastaantulijalle, saat sen takaisin. Vesilammikkoon pudonneen valokuvan voi ottaa itselleen muistoksi ja ripustaa pyykkipojalla narulle kuivumaan. Tee mitä tahdot, elämä on sinun. Minulta kesti kai hetki ymmärtää se, mutta nyt tiedän ja nukahdan hymy huulillani.

On taas illallisen aika. Otan jääkaapista vuosien käytössä haalistuneen muovikipon ja kauhon sen sisällön lautaselleni. Näyttää ehkä vielä oksettavammalta kuin kissanruoka, haiseekin. Lääppäisen ruokaa muutaman kerran lusikalla ja tyrkkään koko komeuden mikroon pyörimään. Odotellessani asettelen ruokailuvälineet pöydälle siistiin riviin aina serviettiä myöten. Ding. Kiikutan kuuman lautasen nopeasti pöydälle ja otan sitten vielä kirjahyllystä vanhaan tapaani miehen kuvan. Mikään hänen kasvoissaan ei näytä tutulta – ei yhtään mikään. En tiedä, kuka hän on. Siitä on vain tullut tapa, kuva on syödessäni minun edessäni ja katan omat astiat sillekin. Kaapaisen sen enempiä miettimättä haarukallisen niin sanottua ruokaa suuhuni.

Lopettaessani ateriaa kissa naukaisee eteisestä. Ajattelen sen tahtovan ulos ja huudan, ettei se käy. Katti ei lopeta mouruamista ja naukuu ja maukuu saaden minut lopulta kohoamaan ylös tuolistani. Nopein, mutta hieman ontuvin askelin kävelen eteiseen – ei kissaa. Kuuntelen hetken ihmeissäni ja sitten maukuminen kaikuu koko huoneiston läpi aina vessan kissanruokakulmauksesta makuuhuoneen pimeimpään nurkkaan. Pyörin hitaasti ympyrää ja katselen ympärilleni peloissani. Kiskiskisss. Ei vastausta. Kehystetty valokuva katinrotjakkeesta putoaa alas seinältä, mieheni sijatun ja kylmän sängynpuoliskon yläpuolelta ja sitä peittävä lasi hajoaa maahan miljooniksi sirpaleiksi. Yhtäkkiä katti on taas edessäni ja silitän varovasti sen turkkia. Kylmä ja kankea.

Minä menin jo ja niin teit sinäkin. Unohdit minut liian pitkäksi ajaksi, luulit minun jaksavan odottaa. Lopulta tapoit minut loputtomaan kyynisyyteesi ja ei, murruin melkein heti. Nyt emme kai voi tehdä muuta kuin odottaa sinun ambulanssisi saapuvan, se on sellainen punavalkoinen piipaa-auto, jos et sitä edes muista. Toivottavasti he tuovat tullessaan pahvilaatikon kissavainaalle ja siivoavat sen kuukausia kylpyhuoneessa mädäntyneen kissanruoan pois. Voimme istahtaa yhdessä sohvasi reunalle ja lukea satuja sitä odotellessamme. Ehkäpä kolmas osapuolemme saapuu sillä välin, ja ambulanssimiehet voivat viedä meidät suoraan hautausmaalle. Tiedäthän sadut, vasta kolmas yritys onnistuu. Mutta tämä onkin tositarina – ei moraalia, sääntöjä eikä selkeää loppua.