Aurinkoprinsessa

Tiiu Lahtinen
Satu

Olipa kerran kauan sitten prinsessa, joka eli hyvin rajoittunutta elämää. Prinsessa ei voinut olla lainkaan auringossa, koska sen säteet kärvensivät hänen kauniin ihonsa minuuteissa punaiseksi ja rakkulaiseksi. Tämä oli suuri ongelma kuninkaalle ja kuningattarelle, joilla ei ollut muita lapsia. Koska prinsessa oli kuvankaunis ja hyväsydäminen, ei kosijoista olisi ollut pulaa. Naapurimaiden prinssit kävivät jatkuvaa kilpailua siitä, kuka saisi prinsessan omakseen. Mutta koska prinsessan iho oli niin herkkä, ei kuningas kelpuuttanut yhtä ainoaa kosijaa. Hän pelkäsi, että prinsessa joutuisi uudessa linnassa kosketuksiin valon kanssa ja kuolisi. Oli parempi pitää tytär kotona omassa hämärässä huoneessaan.

Prinsessa kävi vuosi vuodelta yhä surullisemmaksi ja masentui lopulta niin, ettei enää syönyt, liikkunut tai puhunut. Hän alkoi pelätä pimeää ja huusi usein yöllä painajaisten kiusatessa häntä. Silloin päätti kuningas järjestää kilpailun, jossa se, joka keksisi keinon tyttären ihon suojaamiseksi, saisi tämän omakseen.
Pian kilpailun julkistamisen jälkeen alkoi väkeä tulvia paikalle. Kaikilla oli ideoita siitä, kuinka prinsessa voitaisiin parantaa tai suojata aurinkoa vastaan. Vaan mikään keino ei tepsinyt. Kuningas oli jo menettää toivonsa, kun eräänä päivänä saapui linnan portille muukalainen. Hänen hevosensa oli musta kuin yö, viittansa kaksi kertaa tummempi ja kasvonsa peittyivät hupun alle.
Muukalainen väitti pystyvänsä parantamaan prinsessan täysin, mutta vaati palkaksi kolmea asiaa. Prinsessan pitäisi palvella hovissa kahden vuoden ajan, hän ei sinä aikana saisi puhua mitään ja sen jälkeen hän lähtisi heti muukalaisen mukaan.

Kuningas pohti asiaa kauan. Prinsessa aneli isäänsä suostumaan ja lopulta kuningas myöntyi. Niin sitten tapahtui, että muukalainen kirjoitti loitsun, vei prinsessan ulos eräänä yönä täysikuun ollessa upeimmillaan, kehotti tyttöä menemään lampeen, joka linnanpihaa koristi, ja loitsun avulla pakotti veden henget vapauttamaan tytön vaivastaan.
Prinsessa nukahti toimituksen aikana syvään uneen, ja kun hän heräsi, hän näki ympärillään piikojen ankeat nukkumatilat, ja kauhuissaan ymmärsi mihin oli suostunut. Muukalainen oli sanonut, että jos tyttö puhuisi tai ei tekisi töitään kunnolla, olisi aurinko sen jälkeen vieläkin polttavampi ja haavat entistä kipeämmät. Joten prinsessa nousi ja meni keittiöemännälle viittoilemaan, että oli työtä vailla. Keittiöemäntä osoitti pataa, joka pitäisi kuurata ja prinsessa kävi töihin. Hän huomasi, ettei aurinko enää haitannut häntä ja kantoi padan ulos aurinkoon.

Aika kului ja jo alkoi olla ohi prinsessan työ piikana. Mutta mitä lähemmäs se päivä koitti, jolloin loitsu oli luettu, sitä kärsimättömämmäksi kävi prinsessa. Melkein kaksi vuotta oli hän jo jaksanut olla hiljaa ja palvella tarmokkaasti. Nyt hän alkoi miettiä, ettei ehkä olisi aivan kamalaa jos hän hieman hellittäisi tahtia.
Eräänä aamuna kun muut piiat yrittivät saada prinsessaa nousemaan askarilleen, tämä sanoi lepuuttavansa silmiään vielä vähän aikaa. Mutta prinsessa nukahti uudelleen. Aurinko oli jo korkealla kun hän lopulta nousi. Illalla hän huomasi ison rakkulan käsivarressaan, muttei säikähtänyt. Seuraavana päivänä prinsessa nukkui vahingossa hieman pitempään ja taas ilmestyi rakkula hänen kehoonsa, tällä kertaa jalkaan.
Prinsessa alkoi huomaamattaan laiskotella yhä enemmän ja rakkulat lisääntyivät. Prinsessa ei voinut käsittää mistä tämä johtui, eikä miettinyt asiaa kovinkaan paljon, vain joskus iltaisin.

Sitten hän alkoi kaivata puhumista. Sanojen soljumista ulos suusta, niiden suomaa vapautta. Sillä hän tunsi olevansa teljettynä omaan itseensä kun ei voinut puhua kenellekään. Eräänä päivänä hän huomasi erään piian jättävän puoliksi pestyn padan keittiöön, eikä hän voinut olla torumatta tyttöä. Sen jälkeen hän alkoi pikkuhiljaa puhua yhä enemmän, ja aina vain rakkulat lisääntyivät. Sitten koitti se aika, että piian työ oli päättyvä.
Muukalainen saapui hevosellaan linnan pihaan ja prinsessa juoksi iloisesti tämän luo. Vaan muukalainen ei sanonut sanaakaan, katseli vain tyttöä huppunsa varjoista. ”Sinä rikoit kaksi lupauksistasi.” Prinsessan hymy hyytyi ja hän alkoi samassa itkeä. Kyyneleet valuivat poskille ja alas maahan. Rakkulat olivat lisääntyneet naamaan asti ja suolaiset kyyneleet kirvelivät niissä.
Muukalainen hyppäsi hevosen selästä ja otti tyttöä leuasta kiinni. ”Kaksi kolmesta on mennyt, vaan yksi on vielä jäljellä.” Samalla muukalainen laski huppunsa ja sen alta paljastui ruma ja arpinen naama. Hätääntynyt prinsessa huudahti kauhuissaan: ”Ei, et ole prinssi! En voi mennä naimisiin kanssasi!” Siinä samassa alkoi jokainen rakkula prinsessan ihossa tulehtua ja lisäksi ne lisääntyivät vinhaa vauhtia. Prinsessa lähti kauhuissaan sisälle ja muukalainen katosi.

Prinsessa muuttui iholtaan palaneeksi, eikä enää parantunut. Kaikki päivittelivät asiaa ja haukkuivat muukalaista, mutta prinsessa mietti vain kuinka saisi rikotut lupaukset täytettyä. Hän pyysi kuningasta hakemaan paikalle kaupungin ulkopuolella metsässä asuvan noidan, ja kysyi tältä neuvoa.
Noita sanoi, että ainoa asia, jonka prinsessa saattoi tehdä, oli lähteä etsimään muukalaista. Prinsessa päättikin noudattaa neuvoa ja vanhempiensa vastusteluista huolimatta käski rengin satuloida hevosensa, jolla hän tavallisesti ratsasti öisin, pakkasi ruokaa ja muita tarpeellisia tavaroita satulalaukkuun, pukeutui niin, että hänestä näkyi vain silmät ja hieman nenänpäätä ja lähti matkaan. Noita luki auringonsuojaloitsun, joka suojaisi hieman auringon tappavilta säteiltä.
Aurinko tunkeutui pian vaatteiden läpi ja satutti prinsessaa, sekä muutti ihoa koko ajan rumemmaksi. Sateisina päivinä kipu hieman hellitti. Prinsessa ei puhunut kenellekään kahdesta syystä. Häntä sattui niin paljon, ettei hän halunnut kuulla omia sanojaan. Toiseksi hän toivoi niin hyvittävänsä virheensä. Hän myös auttoi kaikkia vastaantulevia parhaan kykynsä mukaan, jos he sattuivat apua tarvitsemaan.
Kerran hän tuli rapistuneelle mökille, jonka pihassa näkyi vanha mies. Tämä kantoi painavaa halkokuormallista mökkiinsä päin ja prinsessa kiirehti tämän luo. Hän laskeutui hevosensa selästä ja viittoili miehelle ottavansa halkokuorman. Mies ojensi halot prinsessalle ja hymyili kevyesti prinsessan nostaessa halot hevosen selkään. Mies talutti hevosen mökin oven viereen ja prinsessa tuki kivusta irvistellen halkoja.

Mies kutsui prinsessan teelle kiitokseksi avusta. Teen kiehuessa mies kyseli prinsessalta mistä tämä oli kotoisin, muttei saanut vastaukseksi kuin pään pudisteluita. ”Et siis puhu.” Tyttö pudisti taas päätään. Mies myhäili vähän aikaa. ”Taidat olla se prinsessa, joka rikkoi kaikki kolme lupaustaan.” Tällä kertaa prinsessa nyökkäsi. ”Minä olen sitä mieltä, että sinä olet jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta yksi kysymys minulla vielä sinulle on. Jos löytäisit sen ruman muukalaisen, menisitkö naimisiin hänen kanssaan?” Prinsessa nyökkäsi. ”Et siis yrittäisi saada häntä poistamaan vaivaasi ja sen jälkeen lähtisi pois?” Prinsessa pudisti päätään. Silloin mies nousi seisomaan ja kohotti kätensä huudahtaen: ”Siis tulevaisuutemme kietoutukoon yhteen!” Ja samassa oli mies muuttunut komeaksi prinssiksi ja mökki linnaksi, jota upeampaa ei oltu koskaan nähty. ”Minä olen ruma muukalainen, jonka sinä kielsit. Mutta osoitit minulle pystyväsi täyttämään lupauksesi ja minä annan sinulle anteeksi.”
Ja niin vietettiin iloiset häät, joihin kutsuttiin kaikki kuninkaalliset ja kaikki köyhät ja kaikki sairaat ja lapset ja vanhukset. Ei ketään käännytetty pois. Ja juhlat kestivät kolme päivää ja yötä ja niistä puhuttiin vielä pitkään sen jälkeenkin kun prinsessa ja muukalainen olivat jo eläneet onnellisen elämänsä loppuun asti.

Tiiu Lahtinen