Maailma ilman rajoja?

Hanna Kaihlanen
Äidinkielen esseekoe

Muistan hetken, jolloin mies vierelläni tahtoi tietää, onko avaruus minusta pelottava. En osannut sanoa, mitä hän haki, mutta tiesin heti, mitä mielessäni alkoi tapahtua. Kuvittelin itseni pienimmäksi tähdeksi Orionin vyöstä. Katselin jokaiseen suuntaan jatkuvaa avaruutta, sitä valtavaa voimaa, mikä pitää sisällään kaiken, minkä tiedämme varmaksi ja kaiken, minkä pystymme kuvittelemaan.

Ei avaruus minusta ole pelottava, se on minun mieleni. Maailma ilman rajoja.
Hetkessä, jossa matkustan tähdenlentona halki suuren rajattomuuden, olen toiselle nuori tyttö, joka pelkää myöntää kavahtavansa avaruuden edessä. Minun kaikkivoipaisuuteni katoaa, päättyy kuin seinään. Aina se päättyy. On olemassa kohta, josta eteenpäin selkeääkin selkeämpi avaruus häviää, josta eteenpäin lentoni kaikkeudessa on mahdotonta jatkua. Se kohta on minun ihoni. Mieletön reinkarnaatio taivaan kappaleesta lihaksi tapahtuu täsmälleen siinä, missä ensimmäinen kerros ohutta ihoa peittää sen, mitä minun sisälläni on. Mitä minusta ulkopuolelle näkyy ovat ääriviivat, raja minun ja kaikkeuden välillä. Raja tähän maailmaan.

Tiedän tarinan herrasta, joka lähti karkuteille kotoaan ollakseen hetken mies, joka itselleen on. Puhun nyt Pentti Saarikoskesta. ”Juomarin päiväkirjoissa” hän viinahuuruissaan kertoo, kuinka Dublin ottaa hänet vastaan ihmisenä, eikä Saarikoskena. Kuinka muukalaiselta ei odoteta ahtaiden rajaviivojen mukaista käytöstä, kuinka se suo vapauden tuntea olonsa omaksi itsekseen. Olla samalla ei-kukaan ja kuka tahansa. Jättää rajat taakseen, piirtää itsensä uudestaan.

Olen ollut Pentti Saarikoski, aivan yhtä lailla kuin olen ollut tähti Orionin vyöstä. Minulla ei ole skitsofreniaa eikä traumaattista lapsuutta. Älä sivuuta väittämääni omituisella huumorintajulla. Älä vihjaa minulle LSD:stä. Minä kerroin aiemmin sinulle avaruudesta, minä puhun nyt siitä.
Kuvittele sunnuntaiaamun raukea hetki, kun tunnet olevasi kattoon nousevaa tupakansavua. Tai pala riemukasta kevättä, kun sykit ylinopeutena Bombayn kaduilla. Mieti hämmentynyt nanosekunti, kun leviät sävyiksi Dalin maalaukseen.

Jos minä silloin katsoisin sinua, olisit yhä ihmisruumiissasi, minä piirtäisin rajat sinun avaruuteesi, joka sisälläsi on ääretön. Avaruuteen, joka tekee sinusta tupakansavua tai Dalin maalauksen. Kuinka voit kertoa minulle niistä, kuinka minä saan sinut uskomaan, että minä olin kerran Pentti Saarikoski?
Sulje silmät ja kuule Dan Fantea: ”En ehkä ole kummoinen/mutta olen kaikkea/mitä ajattelen”. Emme voi olla eri mieltä. Mieli on avaruus, maailma ilman rajoja.

Hanna Kaihlanen