|
Harhakuvia
Anne Haikola
Novelli
Mies avaa silmänsä. Taas uusi aamu. Tavallinen
tylsä aamu. Vain yksi päivä muiden joukossa.
Yksi hiekanmurunen vähemmän tiimalasissa. Mies
ei jaksa vielä nousta. Hän kuulee alakerrasta Elisabethin
touhuavan keittiössä ja tekevän hänelle
aamiaista. Huokaisten mies kuitenkin nousee, pukeutuu ja
laahustaa kierreportaita pitkin keittiöön. Elisabeth
hyräilee jotain laulua ja kattaa isännälle
suuren pöydän päähän runsaan aamiaisen.
Elisabeth hymyilee ja toivottaa hyvät huomenet. Mies
tyytyy vain ynähtämään jotain. Hän
istahtaa ja näykkii ruokaansa. Hänellä ei
ole nälkä, mutta hän syö jotain naisen
mieliksi. Elisabeth sanoo hänen laihtuneen. Hän
ei kuitenkaan näe, miten miehen sydän on jo kuihtunut
kasaan kuin kastelua vaille jäänyt punainen ruusu.
Ennen se kukoisti täydellä kukalla, mutta nyt yksinäisyys
ja suunnaton suru ovat saastuttaneet sen.
Mies poistuu ja kävelee ulos puutarhaan. Hän katselee
vihreää nurmikkoa ja rakkaudella hoidettuja kukkia.
Keskellä pihaa kaunis koristeellinen kivestä tehty
syvänne, josta pulppuaa raikasta vettä. Mies näkee
spektrin värit vedessä. Näkymä ei saa
lämpöä hänen sydämeensä. Hän
jatkaa matkaa ja istahtaa suuren tammen alle. Hänen
suuri kartanonsa kohoaa hänen edessään. Perintö,
jonka hän sai isältään. Niin paljon muistoja
tuosta talosta. Liian kipeitä muistella ja kohdata raaka
todellisuus. Hänen ja Saran piti asua onnellisesti tuossa
talossa ja saada monta lasta, jotka leikkisivät suurella
pihamaalla. Saran piti olla aina hänen vierellään
eikä mennä koskaan pois. Siitä ei ollut kuin
kaksi kuukautta, ja silti se aika tuntui hänestä maailman
pisimmältä. Miksi juuri Sara? Hän oli maailman
kultaisin ja kaunein nainen. Kukaan ei koskaan puhunut Sarasta
pahaa. Sarassa ei ollut mitään pahaa. Kun hän
astui huoneeseen, koko huone täytti sillä positiivisella
energialla mitä hänessä oli. Sara hymyili
paljon ja kun hän nauroi, valonsäteet lensivät
hänen suustaan ja kimpoilivat seinästä seinään.
Ainut asia, jota mies rakasti koko maailmassa syvästi,
ja hänet riistettiin pois.
Turhautuneena mies kävelee takaisin sisälle. Hän
menee suoraan työpajalleen. Mies on taitava käsistään
ja hän myy teoksiaan torilla. Hän on innostunut
suurista, ihmisenkokoisista puunukeista, muttei ollut pystynyt
valmistamaan juuri mitään Saran poismenon jälkeen.
Nyt hän tahtoi työntää synkät ajatukset
syrjään ja keskittää energiansa puuhun.
Hän istuu huoneessa monta tuntia. Hän hioo ja vuolee
ja vasaroi. Tuoreen kaarnan tuoksu täyttää huoneen
ja lastut leijailevat ilmassa. Hän viimeistelee työnsä pukemalla
nuken päälle vihreän mekon ja veistää kasvonmuodot.
Kun mies on valmis, hänen edessään nojaa seinää vasten
juuri hänen vaimonsa näköinen nukke. Samat
vihreät silmät, pieni suu ja lainehtiva ruskea
tukka. Mies rutistaa nukkea ja itkee sen kaulaan. Mies hengittää puuta
ja pisarat sekoittuvat siihen. Yhtäkkiä hän
tuntee, kuinka nukke nytkähtää ja kietoo kätensä hänen
kaulaan. Mies vetäytyy epäuskoisena taaksepäin
ja huomaa nuken tilalle vaihtuneen hänen vaimonsa. Vaimo
hymyilee hänelle ja silittelee miehen poskea.
”Voiko tämä olla totta?”, mies kuiskaa ja tunnustelee
vaimonsa kasvoja. Ne tuntuivat niin aidoilta.
”Jos uskot rakkauteen, uskot minuunkin”, Sara sanoo ja mies itkee
onnesta ja suutelee vaimoaan. Jos tämä on unta, en tahdo koskaan
herätä, mies ajattelee.
Päivät kuluvat. Mies tahtoo olla koko ajan vaimonsa
kanssa ja saa viimeinkin nukutuksi, koska nainen nukkuu hymyillen
hänen vieressään. Mies tuntee taas olevansa
maailman onnellisin, kun hänen rakkaansa on hänen
luonaan. Mies ei välitä siitä, miten nainen
on tullut hänen luokseen. Ehkä mies on itsekin
kuollut ja nyt he viimeinkin kohtaavat paratiisissa.
Nainen rakastaa tanssimista ja eräänä iltana
he menevät yhteen suureen saliin ja tanssivat. Saran
silmät säteilevät kuin vastasatanut lumi.
Heidän pyörähdellessään mies huomaa
paikan muuttuneen suureksi tanssisaliksi. Nuoret tarjoilijat
puikkelehtivat massan keskellä ja tarjoilevat drinkkejä.
Paljon ihmisiä tanssimassa ja nurkassa soittaa miesorkesteri.
Musiikki soljuu aaltoina salissa ja tanssijat pyörähtelevät
sen mukana kiihkeään valssiin. Ihmiset näyttävät
niin huolettomilta ja vapautuneilta. Saralla on päällään
pitkä punainen mekko ja miehellä tumma saketti.
Sara asettelee ruusun miehen takin etumukseen. Mies tuntee
onnen suorastaa uhkuvan hänen sisältään
ja tahtoo illan jatkuvan ikuisesti.
Elisabeth astuu sisään ovista. Mies viittoilee
häntä innokkaasti liittymään mukaan.
”Eikö vaimoni olekin kaunis tänään? Eikö hän
tanssikin hyvin? Eikö tämä olekin upea ilta?”, mies huutaa
musiikin läpi Elisabethille.
Elisabeth näkee miehen tanssivan keskellä lattiaa
suuren nuken levätessä hänen käsivarsillaan
elottomana.
Anne Haikola
|
