Kun viimein ymmärsit

Matilda Runonen
Novelli

Oli aika, jolloin saatoit hymyillä. Aika, jolloin et tiennyt mitään todellisesta surusta ja menetyksen tuskasta. Olit kuullut tarinoita tähdistä, nuorena kuolleista legendoista, mutta et välittänyt heistä. Pidit heitä vain himmeinä vaahtoläikkinä meren pinnalla, niin loputtoman katoavaisina. Et ymmärtänyt maailmaa, eikä se edes yrittänyt ymmärtää sinua.

Kun se tapahtui, olit vielä melkein lapsi. Niin kovin ymmärtämätön. Oli sunnuntai, joulukuun kolmastoista. Olit nähnyt elokuvan suuresta säveltäjästä, joka sai elää kypsään ikään saakka toisin kuin isänsä, jonka haudan ohi olit niin usein kävellyt kotikaupunkisi vanhalla hautausmaalla. Christian Sibelius.

Häntä kaivattiin. Toisin kuin miestä, jota rakastit. Häntä joko vihattiin tai palvottiin. Mutta sinä rakastit. Sait Jumalalta rakkauden lahjan. Valitsit omaksi Jim Morrisoniksesi rakastamasi miehen, jonka nännejä olisit ilomielin katsellut jos vain olisit pitänyt sitä soveliaana. Mutta et pitänyt.

Kuulit hänen pojistaan, aiemmin kuolleista. Silloin he olivat sinulle vain kaksi nimeä. Myöhemmin, hieman vartuttuasi, opit rakastamaan heitä kuten omia veljiäsi. Aivan kuin rakastamasi mies olisi ollut isäsi.

Tuhat aurinkoa nousi ja laski. Et ollut lapsi enää, mutta et aikuinenkaan. Olit jokin kummallinen välimuoto, joka ei tiennyt paikkaansa maailmassa.

Viimein koitti marraskuun viides tai kuudes päivä. Historian tunti alkoi kello kymmenen neljäkymmentäviisi. Olit hyvällä tuulella. Kuulit, että hänet hirtettäisiin. Hajosit. Suru oli luonnollista. Maailma ymmärsi sinua, mutta sinä et ymmärtänyt maailmaa.

Kului jonkin aikaa. Muutama päivä, viikkoja, kuukausi, et ollut varma. Kuolemantuomiota oltiin panemassa täytäntöön. Neljä päivää myöhemmin, varhain aamulla Bagdadissa, Idän suuri ruhtinas kohtasi loppunsa. Häväistynä. Itkit suruasi ja iloasi. Jotenkin tiesit, että hänen kärsimyksensä oli aika päättyä. Silti menetyksen tuska raastoi rintaasi liekkien lailla. Tällä kertaa olit yksin. Ymmärsit maailmaa, mutta se ei ymmärtänyt sinua.

Istuit säveltäjän isän haudalla muistellen venäläistä munkkia, joka kohtasi loppunsa kylmässä Neva-joessa erään nimeltä mainitsemattoman homoseksuaalin ylimyksen uhrina, tasan yhdeksän kymmentä vuotta ennen rakastamaasi miestä. 30.12.1916.

Muistelit ja itkit. Itkit niitä, joita ei ollut vielä itketty. Painoit poskesi valurautaiseen ristiin, joka oli hautakiven irvikuva. Pakkanen teki tehtävänsä. Lumi suli ja satoi vetenä takaisin. Meni yksi Johannes Kastajan päivä, toinen ja kolmas. Istuit yhä. Ehkä olit kuollut, ehkä et. Viimein sinut haettiin. Näit kirkkaan tähtitaivaan. Rakastamasi mies hymyili sinulle. Ymmärsit maailmaa ja se ymmärsi sinua.