Kyynelten tie

Riina Mäkelä
Novelli

“Kun katsomme syvälle kansamme historiaan, voimme nähdä joitakin valoisia läikkiä, jotka ilahduttavat meitä.  Näemme kuitenkin myös monia asioita, jotka tekevät sydämistämme raskaita.”
                      John Ross huokaisi väsyneesti ja sulki silmänsä. Tiesin, että sillä hetkellä hän palasi mielessään vuoteen 1838, jonka kauhut kummittelivat vieläkin jokaisen cherokee-intiaanin mielessä.
“Minä ymmärrän sen nyt, ystäväni. Hävisimme, koska yritimme olla samanlaisia kuin he. Minä ymmärrän sen nyt, sillä sydämeni jäi sinne, ystävieni ja sukulaisteni luokse.”

***

Kukaan heistä ei muistanut - tai halunnut muistaa - miten kaikki oli tapahtunut. He olivat eläneet hiljaisina kulissielämäänsä valkoisten tavoin, tukahduttaneet vanhat rituaalinsa, hukuttaneet pahan olonsa viskipullon pohjaan. He kaikki olivat luulleet että he saisivat aina elää niin, masentuneina mutta omilla maillaan, hiljaisina ja nujerrettuina. Heidän kirkkonsa olivat täynnä hiljaisia ihmisiä, heidän kouluissaan istui kymmenittäin hiljaisia lapsia, heidän sanomalehteään Cherokee Phoenixia ostivat hiljaiset ihmiset valkoisten rahalla. He tekivät kaiken niin kuin valkoisetkin tekivät; he kuokkivat maata rautaisilla tangoilla, vaikka syvällä sisimmässään jokainen cherokee tiesi, että se oli maan haavoittamista. He todella luulivat, että valkoiset olivat viimein jättäneet heidät rauhaan. Kaikki oli kuitenkin vain turtuneiden ihmisten harhakuvitelmaa, sillä kun Georgiaksi kutsutulta alueelta löydettiin kultaa, intiaanit päätettiin raivata tieltä. Valkoiset allekirjoittivat lain, jonka mukaan heillä oli oikeus ottaa haltuunsa cherokeille kuulunut maa. Maa, jossa he olivat asuneet niin kauan kuin kukaan pystyi muistamaan. Maa, jonka vuoria he rakastivat, jonka kauneus oli aina toiminut heille pakotienä. Maa, johon he olivat juurruttaneet itsensä; joka oli ainoa asia, josta he saivat sydämiinsä lohtua. Valkoiset eivät välittäneet. Omasta mielestään he olivat hyvinkin armeliaita, kun antoivat cherokeille kaksi vuotta aikaa muuttaa pois omilta mailtaan. Kuukausien kuluessa hallitus sai kuitenkin huomata, ettei suurin osa cherokeista ollut halukas luopumaan siitäkin vähästä, joka oli heille rakasta ja pyhää. Martin van Buren, Suuren Valkoisen Isän, julistus kaikui ympäri cherokeiden maita sammuttaen viimeisenkin toivon liekin: “Yksikään valtio ei voi saavuttaa kunnollista kulttuuria, sivistystä eikä edistystä niin kauan kuin se sallii intiaanien oleskella alueellaan.”

                      Ihmiset, jotka pitivät kiinni sellaisesta jonka tiesivät omakseen, lannistettiin ja pakotettiin pois kodeistaan seitsemäntuhannen sotilaan voimin. Lastattuina vankkureihin eläinten tavoin he katsoivat takanaan kohoavaa Nukkuvaa Naista, jonka vehreää päätä peitti sadekuuro. “Nukkuva Nainen itkee meidän tähtemme”, ihmiset kuiskailivat kyyneleet silmissään ja katsoivat lapsiaan, jotka heiluttivat käsiään  hyvästiksi  vuorelle. Monet menettivät uskonsa parempaan ja antoivat periksi, kun heitä kuukausia kestäneen vankeuden jälkeen alettiin syksyn myrskyjen keskellä siirtää lähes kahdentuhannen kilometrin päässä odottavaan Intiaaniterritorioon. Kylmät syyssateet pieksivät voimattomia intiaaneja, painoivat heidän päänsä aina vain alemmaksi, pakottivat vahvimmatkin palelemaan ja kärsimään nälästä. Vankkureita ei ollut tarpeeksi niille, jotka eivät enää jaksaneet kävellä. Ruokaa tuntui riittävän vain valkoisille, ja joka päivä aina vain useampi tuupertui tienvarteen heikkona nälästä ja kylmästä, mokkasiinit puhki kuluneina ja vaatteet riekaleina. Sotilaat katsoivat hätää sydämettömästi silmiin ja jättivät heikoimmat tien varrelle kuolemaan. Heitä ei kiinnostanut, jos paljasjalkainen vanhus käveli lumessa niin kauan, että hänen jalkansa yksinkertaisesti katkesivat pois. Heitä ei kiinnostanut, jos äidit kaatuivat kuolleina lapset sylissään tienvarteen. Sairauksien riehuessa silmittömästi ympäri kerran niin ylpeän cherokee-kansan rippeitä ihmiset yrittivät silti auttaa toisiaan, tietäen, että mitä luultavammin kuolisivat myös itse. Kuunkierrot vaihtuivat resuisen joukon taivaltaessa eteenpäin, mutta itku ja sairaiden vaikerrus kohosivat lakkaamattomana virtana harmaalle taivaalle. Kun tuo lannistettu, kaikkensa menettänyt joukko viimein pääsi perille Intiaaniterritorioon, oli matkan varrelle jäänyt yli neljätuhatta kuollutta miestä, naista ja lasta. Kansan rippeet oli ajettu maille, jotka olivat toistaiseksi arvottomia valkoisille. He kuitenkin tiesivät, että ennemmin tai myöhemmin, valkoiset tulisivat taas. He lähettivät sydämensä Kyynelten tielle ja hautasivat ne sinne ikuisiksi ajoiksi luvaten, etteivät koskaan unohda.

***

Minä olin hiljaa ja odotin, että John Ross saisi koottua ajatuksensa. Katsoin muualle kun huomasin kyyneliä hänen uurteisilla poskillaan. Vihasin itseäni sillä hetkellä ja tiesin, etten koskaan saisi kerrottua hänelle, kuinka pahoillani olin. Minun vereni ei ollut heidän vertaan, minä en ollut ollut siellä, minä en tiennyt millaista oli kulkea satoja kilometrejä lumessa ilman kenkiä. Minä en tiennyt millaista surua he kantoivat sisällään, millaisia painajaisia he näkivät öisin, miten he rukoilivat iltaisin Elämän Antajalta voimia jaksaa seuraavakin päivä loppuun asti.
“Nopein tapa tappaa intiaani on vangita hänet. Meillä on vapaus veressämme, on kai aina ollut. Valkoiset ovat aina halunneet työntää meidät sivuun, sulkea meidät jonnekin, missä olisimme poissa heidän silmistään. Meidät suljettiin Intiaaniterritorioon eivätkä he voineet nähdä meitä. Niin on siitä lähtien ollut. Ja niin on luultavasti aina oleva. Tsalagi ei voi koskaan olla Unega.”
                      John Ross sulki silmänsä ja lauloi minulle laulun heikolla cherokeen kielellään. Kun hän lopetti, tiesin hänen menneen.

Dedeeshkawnk juniyohoosa, 
Dedeeshkawnk ahyoheest,
Dedeeshkawnk daynahnohtee