Liekit                                                                                                                                                                      

                                                                                    
Veera Hasala KLU1
Historiallinen novelli

Pormestari Herald Rousseau istui koristeellisen, puisen ruokapöytänsä ääressä syömässä vaimonsa valmistamaa ankkamuhennosta. Nainen itse istui hiljaa pöydän toisessa päässä ja maisteli varovasti lautasellaan jäähtyvää ruokaa. Huoneessa oli suorastaan painostavan hiljaista. Vaimo odotti kärsivällisesti miehensä lausuntoa ruoasta.
Rousseau oli tukeva mies. Hän kannatti perinteitä, piti tilanteiden hallitsemisesta, toimitti kaupungin asioita omalla tavallaan ja sai alaisensa välillä värisemään kiivaan luonteensa ansioista.
"Erinomaista muhennosta, Roselyne. Suorastaan erinomaista", Rousseau lausahti otettuaan kolmannen palasen. Vaimo nyökkäsi hymyillen.
"Kiitos, rakas. Teurastin ankan itse."
"Ei se kelvoton piika olisi siihen pystynytkään. Minne se nainen on taas kadonnut?"
"Marie on keittiössä siivoamassa", vaimo vastasi. Mies oli hetken hiljaa ja siemaisi punaviiniä.
"Ne aloittivat neljä päivää sitten kanaalin rakentamisen”, hän lopulta sanoi.
”Niin, se kanaali Välimerelle. Se järjetön Garonnen pidennys.”
”Canal du Midi. Tietystihän minä Bordeaux’n pormestarina sain kirjeen urakoitsijoilta, onhan se meidänkin jokeamme. Vaikka en kyllä usko että ne saavat sen sinne asti sillä vauhdilla millä ne -”
Talon suurta, tammista ovea jyskytettiin. Rousseau kirosi, heitti paitaansa suojanneen rätin pöydälle ja nousi pöydästä.
"Aina kaiken maailman asioita, keskeyttävät juuri silloin kun sitä vähiten haluat", hän jupisi harppoessaan ovelle. Kovakouraisesti auki riuhtaistun oven takaa löytyi kolme miestä, jotka tuijottivat ärtyisää pormestaria häkeltyneinä. Kaksi etummaista olivat ruipeloita ja väsyneen näköisiä, mutta takana seisova mies oli roteva ja ruskettunut.
"Mitä asiaa? Sen on parasta olla tärkeää", Rousseau sanoi tiukasti kiinni puristettujen hampaidensa välistä.
"Aa, öh, tuota, siis. Kaupungin eteläpuolelta on löydetty taas yksi noita", toinen ruipeloista sai sanotuksi. Rousseau jäi tuijottamaan häntä. Hänen sielunsa uinunut osa oli herännyt henkiin.
Noita?
"Kaupungin tienoilta, jos tarkkoja ollaan. Asui omassa mökissään Garonnen lähistöllä", toinen heistä jatkoi monotonisella äänellä.
"Mistä tiedätte että hän on noita?" pormestari kysyi rutiinin mukaisesti.
"Hän on kerännyt yrttejä lähiseudulta ja omien sanojensa mukaan parantanut niillä sairaita ihmisiä ja eläimiä. Lisäksi hän kieltää uskovansa Jumalaan."
"Tapaus on selvä."
Rousseau meni sisälle hakemaan takkinsa ja hänen sielunsa alkoi sykkiä.
"Ne löysivät taas noidan", mies tokaisi vaimolleen peittäen kyseenalaisen innostuksensa. Tamminen ovi jysähti kiinni hänen jäljessään.

Naisella oli lyhyet, vaaleat hiukset ja kauniit kasvot, joiden posket olivat sileät ja valkoiset. Hän seisoi mökkinsä edustalla vaatimattomassa kaavunomaisessa asussaan, väristen marraskuun kylmässä ilmassa.
Noin tusina kylänmiestä oli kokoontunut pihalle. Osa heistä oli karskeja, keski-ikäisiä miehiä, jotka oli kutsuttu paikalle syystä, ja osa taas oli tullut pihalle uteliaisuuttaan. Kuului vain pientä jutustelua, joka kuului miehistä heidän tuijottaessaan naista ja laskelmoidessaan tilannetta.
Koreisiin vaatteisiinsa pukeutunut pormestari Rousseau kapusi loivan mäen ylös kolme alaista perässään. Hän asteli suoraan naisen luokse ja pihamaalle laskeutui jääkylmä hiljaisuus.
Noita. Kalpoinen pieni vihulainen.
”Nimenne?” Rousseau rikkoi hiljaisuuden matalalla äänellään.
”Madeleine. Madeleine Beaumont.”
”Mitä sinulla on kädessäsi?”
”Tämä? Tämä on vain kamomillaa, kasvatan sitä itse, se hoitaa hyvin –”
”Uskotteko Jumalaan?”
”Jumalaan? Minusta tuo on hyvin henkilökohtainen kysymys, enkä –”
”Mitä te teette keräämillänne yrteillä?”
”Hoidan sairauksia tietenkin. Lähistön lapsilla on usein kuumetta tähän aikaan vuodesta, eikä sitä –”
”Valkoista magiaa!” Rousseau jylisi ja väkijoukko hätkähti. ”Valkoista magiaa!”
Nainen tuijotti pormestaria hämmentyneenä kun sana kiersi ihmisten välillä. Mielipiteet vaihtuivat kohisten kansan keskuudessa.
Hänet pitää polttaa.
”Ei se ole magiaa, olen vain vaatimaton parantaja - käytän vähän yrttejä helpottamaan lasten ja eläinten sairauksia, välillä aikuistenkin. En minä tee muuta kuin vain vähän autan.”
Nainen värisi ohuella vaatetuksellaan ja hieroi käsivarsiaan.
Hänet pitää polttaa.
”Asian luulisi olevan nyt loppuun käsitelty. Minä menen takaisin sisälle.”
Nainen oli avaamassa ovea, mutta hänen liikkeensä pysäytettiin.
”Neiti Madeleine Beaumont, teitä syytetään valkoisesta magiasta, mikä tarkoittaa että olette noita. Noituus on pakanallinen synti ja vastoin yleistä kirkon oppia”, Rousseau lausui.
”Te ette ymmärrä, muutama yrtti ei tee minusta –”
”Hiljaa, nainen! Suoritamme nyt virallisen noitatestin. Teillä ei ole oikeutta vaikuttaa sen kulkuun tai mitätöidä sen tuloksia. Joelle”, Rousseau käski lopuksi kahta paikalle kutsutuista miehistä. He tarttuivat naista kummastakin käsivarresta ja lähtivät etunenässä kulkevan pormestarin perään. Muut seurasivat perässä puhellen innokkaasti.

Rimpuileva nainen viskattiin jokeen välittömästi Rousseaun antaman merkin jälkeen. Mies käännähti puhumaan väelleen. Hänen äänensävynsä oli rauhallinen.
”Tunnette testin. Jos nainen palaa rantaan hukkumatta, hän on noita. Kukaan ei voi selvitä tuolta elävänä ilman paholaisen apua. Jos hän hukkuu, hän on tavallinen kansalainen, ja se on valitettavaa.”
Miesjoukko käveli hitaasti joenviertä katsellen tarkkaavaisesti hyisessä vedessä räpiköivää hahmoa. Ensin näytti siltä, että kylmä vesi veisi hänestä voiton, mutta ensijärkytyksen jälkeen tämä alkoi rauhoittua. Nainen eteni hitaasti, mutta varmasti ja virtaa myötäillen kohti rantaa. Hän oli opetellut uimaan jo 6-vuotiaana isänsä opastuksella, eikä vuosien harjoitus pettänyt tälläkään kertaa. Naisen mekko liimautui hänen iholleen kun hän kapusi joesta hampaat kalisten. Rousseau ja muut miehet seisoivat jo odottamassa häntä.
Hän on vahva nainen. Vahvat naiset roihuavat kirkkaasti.
”Olette ihan hulluja. Vesi oli jääkylmää. Minähän saan keuhkokuumeen”, nainen sanoi hytisten.
”Neiti Beaumont, tiedättekö mitä tämä tarkoittaa?”
Yksi miehistä sävähti.
”Mutta eikö jokainen tapaus käsitellä ensin käräjillä?”
Polttakaa nainen. Sytyttäkää tuli.
Rousseau katsahti mieheen.
”Rakas Philippe, meillä ei tällä kertaa valitettavasti taida olla aikaa siihen. Mutta eikä tapaus nyt ole aika selvä muutenkin?”
Muut miehet mutisivat hyväksyvästi ja nyökyttelivät päitään. Se riitti Rousseaulle, ja hän levitteli käsiään osoittaakseen enemmistön voiman. Nainen tuijotti pormestaria minkä vapinaltaan pystyi.
”Ette voi olla tosissanne”, hän kuiskasi.

”Tuokaa tuli!”
Se polttaa hänet pois.
Ohuissa, märissä vaatteissaan keskipaaluun sidottu nainen ei enää edes yrittänyt pyristellä pakoon. Kahden tunnin riuhtominen ei ollut tuottanut mitään tulosta, eikä hänellä ollut enää voimia jatkaa. Soihdun esiin kantaminen oli kuitenkin tuonut hänen puhekykynsä takaisin.
”Ettekö te muka osaa uida? Ettekö te ymmärrä? Ne olivat vain tavallisia yrttejä. Kyllä te tunnette Beaumontin suvun. Emme me ole noitia. Ettekö muista isääni? Sanokaa nyt että muistatte hänet. Tobias Beaumont. Hyvä mies, eikö niin? Samoili paljon metsissä. Hyvä metsämies. Tunnisti paljon lintuja ja kasveja. Eihän hänkään ollut noita! Olen vain tullut isääni! Kuuletteko te?”
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota naisen vaikerrukseen.
”Entä ne lapset joita olen parantanut tähän mennessä? Monet taudeista ovat uusiutuvia. He kuolevat jos he eivät saa tarvitsemiaan yrttejä!”
Sähisevä, pistävä nainen. Hän on noita.
Rousseau odotti että soihtu oli aivan lavan vierellä. Sitten hän alkoi puhua tavallista puhettaan joka hänellä oli tapana toistaa aina rovion yhteydessä.
”Neiti Madeleine Beaumont, teidät on riittävin todistein tuomittu roviolle poltettavaksi noituuden kitkerästä synnistä. Se on vastaan kirkon oppia ja itse Herra Jumalaa. Olette tehneet liiton paholaisen kanssa. Perkele on ottanut vallan teissä ja teidät pitää siksi polttaman Jumalan pyhällä tulella. Se vie saastuneen sielunne pois tästä maailmasta. Sytyttäkää tuli!”
”Älkää tehkö sitä! En ole tehnyt mitään! Tämä on väärinkäsitys! Te ette voi tehdä tätä!”
Suuri tyydytys levisi pormestariin kun soihtu pudotettiin valellun puun sekaan, roihu syttyi ja liekit alkoivat vähitellen nuolla armoa kirkuvaa valkeaa naista. Hän äännähti nautinnosta.
Pala! Pala! Korvennu! Sielusi on minun. Tunnen sen jo lähempänä, himoan sitä. Pala! Ojenna se minulle. Tule luokseni. Anna se minulle. Korvennu pois!
Ääni vaimeni lopulta tyytyväisenä kaikuna, mutta vain odottaakseen. Se oli yhä nälkäinen. Se oli aina nälkäinen.

Tamminen ovi avautui.
”Tyypillinen noita. Hän selvisi joesta ja tuli poltetuksi roviolla. Kuinka paljon heitä oikein riittää?” Rousseau taivasteli suljettuaan kotioven perässään. Ulkona oli jo hämärää ja vaimo istui pöydän äärellä pistotyönsä parissa.
”Vieläkö sinä pistelet tuota? Ei sinun sellaiseen tarvitse tuhlata aikaasi”, pormestari sanoi nähdessään vaimonsa työskentelyn. Vaimo kohautti olkapäitään.
Noita.
Se oli vain nopea kaiku, eikä mies ollut huomaavinaankaan sitä.
”Se on minusta rentouttavaa. Eihän minulla mitään muutakaan tekemistä oikein ole. Kuka tällä kertaa poltettiin?” hän kysyi.
”Joku Beaumont, vaalea noita Garennen varrelta. Käytti valkoista magiaa.”
Rouva Rousseau katsoi hetken miestään miettien, kuka voisi olla kyseessä.
”Garonnen varrelta? Beaumontko? Madeleine Beaumont? Hänhän oli serkkusi veljentytär.”
”Noita mikä noita. Siinä sukuhaarassa ei koskaan ollut mitään hyvää.”
Rousseau istui pöydän ääreen ja piti silmänsä vikkelästi neulaa liikkuttavassa vaimossaan.
Kalpeat kasvot, näppärät sormet. Silmissä on palo.
Mies nojautui taaksepäin, karaisi kurkkuaan ja katseli kun vaimo tästä merkistä nousi ylös penkistään laittaen pistotyönsä sivuun.
Noidan palo silmissä.
Rousseau puheli rutiininomaisesti seuratessaan naisensa astelevan kyökin puolelle.
”Mitä oletkaan laittanut tänään illalliseksi? Tiedäthän että minulla on aina kiljuva nälkä noidanpolton jälkeen.”
Noita.

 Veera Hasala