MÄRKÄÄ

Heli Metsola
Novelli

Kun maailma oli vielä mustavalkoinen, sinä keinuit kohti pilviä ja aurinkoa, pyörähtelit valssia tuulen kanssa. Hymyilit niin, että hampaasi tulivat näkyviin. Minä katselin. Puristit pienillä heikoilla käsilläsi keinun ketjuja ja heilutit itsellesi lisää vauhtia. Pidit kiinni lujaa, niinhän sinun oli käsketty tehdä. Olit laskenut äidiltä saamasi pienen sateenvarjon kuivumaan kostealle hiekalle, hieman keinujen taakse. Tuuli heitteli sitä pienellä alueella, mutta sinä et viitsinyt pysäyttää tanssiasi ja mennä sulkemaan sitä. Tulin hieman lähemmäksi sinua mutta et huomannut. Näit vain auringon, joka oli tullut esiin pilvien takaa. Näit kesän ja pienet lakatut varpaankyntesi. Olit jättänyt kenkäsi jonnekin, ehkä kotiin tai rannalle. Mutta näin lämpimällä et niitä tarvinnutkaan. Istuin toiseen keinuun viereesi mutta en ottanut vauhtia. Annoin kesätuulen heilutella minua hiljakseen. Katselin ylös ja sinä vilahdit välistä näkökentässäni. Katsoin pilviä, jotka lensivät meidän ohitsemme liihottaen hitaasti eteenpäin. Ne kiiruhtivat paikasta toiseen. Etelään ehkäpä. Sinä et huomannut pilvien liikettä, tunsit vain auringon lämmittävän jalkojasi. Mietin miksi sinä jäit ja minä lähdin. Sinä et välitä, et edes tunne minua. Olet vain pieni tyttö valkoisessa kesämekossa keinumassa puistossa. Ilman tunnetta.
Jalkani olivat kastuneet. Tunsin miten tuuli tarttui märkään mekkooni ja hiukseni olivat liimautuneet selkääni. Istuin siinä ja kurotin kättä sinua kohti. En yltänyt sillä hypähdit alas ja värisit hieman. Nostit sateenvarjon maasta ja leikit, että se lennättäisi sinua. Tulin seisomaan vierellesi ja sinä melkein huitaisit minua. Yritin ottaa sinut kiinni mutta sain vain pienen kosketuksen hiuksiisi. Käännyit ympäri mutta et kiinnittänyt minuun huomiota. Sinua palelsi.
Äiti huusi pihalta, et ollut kertonut meneväsi ulos. Juoksit hiekkatien poikki äidin syliin. Minäkin olisin voinut juosta, jos olisin osannut. Vaalea mekkosi nousi ylös hypätessäsi. Nauroitte äidin kanssa. Niin minäkin, ette vain kuunnelleet. Kerroit, että kenkäsi ovat rannalla. Veit kukkia. Miksi? Äiti ei silloin pitänyt sinusta, silloin hän muisti jotain. Silloin vain minä tunsin lämpöä jossain ja pieniä tähtiä vatsassani. Äiti pelkäsi rantaa, hänellä oli huoli. Hän jätti jotain sinne joskus, nykyään yrittää löytää sitä samaista. Ei ole vielä löytänyt. Sinä katsoit äitiä ja äiti katsoi rannalle puiden välistä. Hän oli vihainen ja peloissaan. Minä pidin siitä. Pidin kun hän katsoi sinua kevyesti satuttaen. Enkä ikinä ymmärtänyt miksi hän rakasti sinua niin. Minua rakastettiin ennen niin. Enemmänkin, mutta ei enää.
Kosketin mustia pitkiä hiuksiani, puristin niistä vettä. Se ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Mekostani tippui pisaroita portaille. Äiti katsoi minua, minä katsoin äitiä. Hän veti ohutta neulettaan kireämmälle ja nosti katseensa kohti rantaa. Miksi sinä sait pitää hänet ja minä jäin rannalle?