Tulvii

Katja Ikonen
Novelli

Jalkani painautuvat rannan pehmeään ja kosteaan hiekkaan. Meri tuoksuu hyvältä, ajattelen. Suljen silmäni. Tuuli tuo kaukaa lokkien kirkuvat äänet ja minua hymyilyttää. Lämpö säteilee jokaiseen ruumiinosaani puuduttavana, eikä taivaalla näy pilven pilveä. Kauempana rannalla seisoo mies, joka näyttää hymyilevän minulle. Miehessä on jotain etäisesti tuttua, mutta en pysty yhdistämään kasvoihin nimeä tai paikkaa.
Meren pauhu kahlitsee mielenkiintoni. Aivan, kuin se huutaisi tule uimaan ja huomaan, että minun on hirvittävän kuuma. Pärskeet kutittelevat varpaitani kiusoitellen ja ajatus härnäävistä kuohuista saa minut kikattamaan. Ääneni kaikuu rannalla ja yhtäkkiä kauempana seisonut mies on aivan vieressäni. ”Älä mene mereen, jos et osaa uida”, hän naurahtaa käheästi. Mutta osaanhan minä uida, ajattelen ja juoksen nopeasti syvenevään rantaveteen. Pian viileä vesi yltää jo kaulaan asti ja lähden uimaan virtojen mukana. Laineet keinuttavat minua edes takaisin, ylhäältä alas ja ääni sisälläni kehrää kissanlailla.
Nopealla liikkeellä jokin vetää minut pinnan alle. Säikähdän ja vedän vettä henkeen. Se solahtaa keuhkojeni läpi viileänä ja huomaan, ettei minusta tunnu yhtään hukkuvalta. Päinvastoin. Kuin keuhkojeni tilalla olisikin kidukset, huokaan ja saan aikaan hassun kuplavirran, joka säikyttelee pikkukaloja. Veden sininen tarttuu ihooni. Hämilläni lähden sukeltamaan eteenpäin maistellen merivirtoja. Mitä kauemmas rannasta etenen, sitä mukavammalta minusta tuntuu. Näin sen kuuluukin mennä, ääni kuiskaa.
Jokin meressä muuttuu, voin maistaa sen. Vesi viilenee nopeasti ja saa minut suorastaan hytisemään kylmästä. Valtameri velloo levottomampana ja tummempana, työntäen minua ylöspäin. Pinnalla haukon hetken henkeä ja huomaan että sataa. Aallot voimistuvat ja meri kerää kaikki voimansa työntyessään uomiaan vasten. Joudun pyörteisiin ja riepottelun kohteeksi, pelko valahtaa kehooni, enkä kauhultani kykene tekemään mitään. Aivan kuin jokin painaisi keuhkojani kasaan. Puristan silmäni umpeen; maailma ympärilläni kieppuu ja pyörii. Kaikki muuttuu mustaksi, enkä kuule enää kuin oman katkonaisen hengitykseni.

Läikkyy, joku kuiskaa. Jotain kosteaa tipahtaa kädelleni. Avaan hitaasti silmäni ja huomaan seisovani keskellä katua kaatosateessa. Ympärilläni ei näy ristinsielua. Viemärit tulvivat yli äyräidensä ja vesi nousee uhkaavasti. Tulvii, pääni kuiskaa ja jatkaa: ei tämä ole mitään sadetta, pöhkö. Ja se on totta. Kaikki ne vesimäärät tulevat minusta. Ihmisvesiputous, ääni nauraa. Kyynelkanavani ovat kuin kaksi suurta jokea, joita en kykene hallitsemaan. Vesi nousee ja nousee, yltää nilkkoihin ja kiipeää jalkoja pitkin yhä ylemmäs.
Kuulen juoksuaskeleet takaani. Tunnen läsnäolosi ja sininen verhoaa maailman. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutten pysty puhumaan. Käännyn ja kohtaan vihaiset silmäsi. Itkien lähestyn sinua, muttet päästä minua lähellesi. Peräännyt. Nostat kädet korvillesi ja huudat kohinan ylitse:” Eihän tässä pauhussa voi nukkua! Kuinka typerää sinulta muuttua ihmisvesiputoukseksi, suorastaan itsekästä”. Vaikka itse olet levoton valtameri, ajattelen. Avuttomana katson, kuinka avaat siipesi ja nouset ilmaan saaden aikaan voimakkaan tuulen. Hän menee. Lysähdän veden peittämälle kadulle. Tuuli lyö ylitseni korkeita aaltoja ja vesi tunkeutuu keuhkoihin. Kuinka kukaan voi hukkua omiin kyyneliinsä.

Säpsähdän hereille vilusta väristen. Huomaan sinun vieneen taas koko peiton. Ryömin viereesi ja havahdut sen verran, että käännyt ottamaan minusta kiinni. Lämpö palaa hitaasti varpaisiin asti. Hän menee, mieleni toistaa. Aamun sininen valo kajastaa ikkunasta kasvoillesi.