Carambola

Selena Jantunen
Novelli

Ostin kolme vuotta sitten asuntolainalla kerrostalokaksion keskustasta. Maksan velkaa vielä arviolta kymmenen vuotta. Mutta se ei haittaa, sillä nyt ensimmäistä kertaa, minulla oli jotakin aivan omaa. Kotini, pieni asuntoni oli paras ystäväni. Siellä olin turvassa. Siksi olikin erityisen suuri järkytys kun talossa havaittiin mittava putkivahinko ja hometta. Talo oli korjattu viimeksi joskus 70-luvulla ja nyt kaikki räjähti käsiin kerralla. Kuin oma äitini olisi taas sairastunut syöpään ja saisin nähdä hänen kuolevan, jälleen. Taloudellisesti en joutunut suureen ahdinkoon, sillä vakuutukseni ja taloyhtiö maksoivat remontin. Ainoa huono puoli, mutta sitäkin suurempi, oli se että asukkaiden piti muuttaa korjaustöiden ajaksi pois. Silloin jouduin erään torjumani asian kanssa vihdoin vastatusten, ilman pakotietä. Olin yksin. Nyt kun hetki koitti, minun oli myönnettävä se. Olin yksin. Ahdistuin.
Pari päivää ennen muuttoa istuin tavanomaiseen tapaani Marian Kahvilassa kulmapöydässä, yksin. Tuijotin mietteissäni kuppini pohjaa, valkoista läiskää ohuen kahvirenkaan keskellä. Viereisessä pöydässä istui mukavan näköinen mies. Tumma, pitkä, komea, isot kädet, koko hoito. Tein huomion tyypilliseen tapaani varsin hajamielisesti, sillä minulla ei ollut motiivia, ikinä. Huomasin että mies nousi pöydästä ja meni ilmeisesti käymään vessassa, sillä hän jätti tavaransa pöytään. Hänen takkinsa lepäsi rennosti tuolin selkänojalla. Se oli tyylikkään näköinen - niin kuin omistajansa - materiaalina laadukasta mustaa villakangasta, virheettömän kaunis. Katsoin vaivihkaa ympärilleni. Kahvila oli tyhjä, myyjätär katosi takahuoneeseen, varmaankin varastoon hakemaan jotain. Tunsin vereni kohisevan korvanlehtiini ja poskiin, kädet tärisivät. Minulla oli motiivi. Käännyin tuolillani ja varmistin vielä ettei kukaan näe minua. Nousin seisomaan ja sukelsin tuon mukavan oloisen miehen takin taskuun. Rintataskuun tietenkin. Nyt oli asuntopulmani ratkaistu.

Tunnustelin uutta kotiani. Oli aivan pimeää, joten muut aistini herkistyivät korvaamaan näön. Kodin pinnat tuntuivat silkkisen pehmeiltä ja sileiltä. Seinät painuivat toisiaan vasten, sulkien minut syleilyynsä. Siellä olin, kuin pussissa. Pimeää, lämmintä ja turvallista. Olin valinnut hyvin.

Heräsin ääneen. Tumps...tumps...tumps...kuului jykevä sointi, tasainen rytmi vavisutti kehoani. Se kuului kuin kaikuna jostain syvältä, ikään kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan läheltä. Olin painautuneena vasten miehen sydäntä! Se oli kertakaikkisen ihanaa! Makasin hymyillen salaisessa pesässäni, sydänäänet seuranani. Luulen että oma vereni alkoi virrata tuohon tahtiin. Ainakaan en enää voinut erottaa omaani ja miehen sydäntä toisistaan. Minusta se oli pelkästään hienoa, se tuntui tarkoituksenmukaiselta, minun vereni kuuluikin liittyä samaan rytmiin toisen kanssa.
Hän tuoksui - minun kotini - joltakin minkä aluksi haistoin aivan selvästi, mutta mitä en sitten pian enää pystynytkään erittelemään. Luulisin siinä olleen myskiä. En tiedä mitä myski tarkalleen ottaen on, mutta se kuulostaa oikealta. Metsää.....kostea havumetsä sateen jälkeen tai aamukasteessa. Aurinkoa ja valoa....vaikkei auringolla sanota mitään tuoksua olevan, niin sen minä kuitenkin haistoin. Ja merta! Meri täällä tuoksuu ihan varmasti, sellainen meri joka on tyyntymäisillään ukonilman jälkeen. Ja jotakin makeaa myös...en saa hahmotettua tarkkaa kuvaa siitä, ehkä hänen deodorantissaan oli jotain eksoottista hedelmää. Jostain syystä tuo kokonaistuoksu toi mieleeni unohdetun kuvan menneisyydestä. Joku paikka jossa kävin kerran lapsena, en tiedä mikä, mahdollisesti siinä oli jotain kouluun liittyvää, joku retki ehkä. Muistan että oli lämmin kesäpäivä, paistoi aurinko, keskellä havumetsää oli punaruskea mökki, ja siinä ihan edessä aukeni merenlahti, hiekkaa ja kalliota. Oli aamu ja vasta hetki sitten oli ukkostanut. Hiekka oli märkää ja taivaalla väikkyi mahtavin koskaan näkemäni sateenkaari. Tuolla taskussa haisi juuri siltä, paitsi että oli täysin pimeää ja tunkkaista.

Ajantajuni katosi. Makasin ikuisuudelta tuntuvan ajan tuossa keinokohdussa. Aina välillä kuulin miten syntymättömät lapseni kirkuivat miehen kupeissa. Ahdisti.
Päätin sitten lähteä viimein. Olkoon remontti ohi tai ei, täällä en jaksaisi enää olla. Pimeys oli muuttunut lohduttomaksi. Sydänäänet saivat loitontuessaan aikaan sietämättömän tyhjiön, ilkeän aavistuksen olemassaolemattomuudesta. En enää voinut jäädä olemaan hänelle loisena, vapaamatkustajana, kasvaimena. Yksin hänen sydäntään kuunnellen. Yksin, jälleen. Terävämpää se vielä oli kuin aiemmin. Viilsi niin, että tuntui kuin olisi mennyt keskeltä kahtia. Niinpä sitten lähdin, yhtä salavihkaa kuin olin tullutkin.

Istun velkavankilassani kerrostalon kuudennessa. Korjattu on putket ja homeet, mutta jotain muutakin olivat remonttimiehet vieneet mukanaan. Minun rauhani, minun kotini pyhyyden. Missä oli tuo tyyni turtuneisuuteni, onni omasta kodista ja se tyydytys että omistan tämän pienen kappaleen maailmasta? Ennen oli minut tämä mitättömän nurkkani itsevaltius päihdyttänyt. Nyt: laskuhumala.
Olen käynyt joka päivä siinä kahvilassa. Istun nurkkapöydässäni töiden jälkeen naurettavan kauan. Olen alkanut lukemaan pokkareita. Kadun.
Kadun sitä että menin ja sitä että lähdin. Kotona tuijotan eteisen peiliin iltasuihkun jälkeen, tuijotan itseäni silmiin niin että pyörryttää, mutta en lopeta, tuijotan kasvojani niin kauan että ne muuttuvat jonkun tuntemattoman ihmisen kasvoiksi, ajatukseni toisen ihmisen ajatuksiksi ja minä katoan omasta ruumiistani ja omasta olemassaolostani. Avaan jääkaapin oven ja etsin kadonnutta ystävää, mutta se ei koskaan löydy. Ruoka vain takertuu kitalakeen, eikä jano lopu juomalla vaikka olen kovasti yrittänyt. En tunne vereni virtaavan, enkä kuule sydämeni lyövän. Jos olisin oma äitini, olisin suunniltani huolesta siitä mikä minua vaivaa. Tosin jos olisin oma äitini, siinä riittäisi syytä olla suunniltaan.

Näen Hänet Anttilan ruokaosastolla tiistai-iltana töiden jälkeen. Vahingossa. Hän tarttuu samaan aikaan kanssani hedelmäosaston viimeiseen carambolaan. Sydämeni rytmi irtoaa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen sen olemassaolon, itseasiassa tiedostan itseni kerralla kokonaan, vereni, huokoseni, karvatuppeni, ripseni, kynteni....kaiken täydellisen kirkkaasti. Ehdin myös kirota vaatevalintaani, sitä etten jaksanut pestä eilen hiuksiani ja muistan katkerana lohkeilleen kynsilakkani. Miehen käsi on ehtinyt kiinni carambolaan hieman tukevammin ja hän katsoo minuun kiusaantuneena, hieman ärtyneen näköisenä. " Tota, haittaisko sua jos mä ottaisin tän? Kun mä vannoin mun vaimolle tuovani nimenomaan carambolan, kun meillä on tuparit ja se tekee boolia."
Tuijotan häntä kasvot tulipunaisina." Joo ei mitään" vastaan mutisten, samalla painaen pääni alas. Käännyn ja lähden sokeana harppomaan kohti kassoja. Lasken ostoskorin sisältöineen kädestäni ja kiidän puolijuoksua ulos. Sydämeni yrittää paniikissa puskea ulos rintakehästä, pitelen sitä aloillaan. Sinne jäivät syntymättömät lapset, äitinsä saamattomuuden pettäminä. Jostain vasemman kyljen kohdalta taidettiin repiä pois palanen, jossa Hänen kaunis muistonsa tuoksuineen kaikkineen oli. Tyhjä aukko siihen jää, pilkkaamaan.
En enää koskaan pystynyt syömään carambolaa, ja jos joskus jossain edes näin tai haistoin kyseisen hedelmän, minut valtasi sanoinkuvaamaton kuvotus, siinä vasemman kyljen kohdalla.

Selena Jantunen