|
Kaikki tai ei mitÄÄn
Johanna Lindqvist
Novelli
”Tule!” kuiskaat korvaani. Ihmettelen mihin jouduin.
Minä muistan jotain aivan muuta… Minun pitäisi
palata. Metsä sirisee ahdistavana ympärillämme.
Se kietoo minut yliluonnolliseen utuun, joka tuntuu elävän
omaa elämäänsä. Ja silti mikään
ei tunnu elävältä tässä maailmassa.
Sinä hymyilet kun näet pelon, joka nykii mieleni
nurkkaa. Kerrot tunteneesi joskus samoin, mutta se menee ohi,
ihan varmasti menee. Kuljen jalanjäljissäsi joita
jätät jälkeesi upottavalle, vihreälle
sammaleelle, joka tuntui kuiskivan minulle hyviä kohtia
astua, että kulkemiseni kävisi mukavammaksi. Puiden
ryhmyisiä käppyrärunkoja on vähän,
mutta silti ne tuntuvat täyttävän näkökenttäni
kokonaan. Olen sokko täällä, enkä voi
kuin luottaa siihen, että ehkä haluat minulle kuitenkin
vain pelkkää hyvää. Vieras kiilto silmissäsi,
joka asettui sinne uskaltautuessani maailmaasi, saa minut
kuitenkin värisemään. Turvallisuuden tunne
on epävarma, mutta kumminkin riittävä vielä
muutamaan askeleeseen.
Olemme jo kulkeneet hyvän matkan suoraan tai kiemurrellen,
en ollut pitänyt sitä silmällä. Jotenkin
tiesin, että alitajunnassa pakeneminen olisi viimeinen
asia mielessäni, tapahtuisi mitä tahansa. Tunsin
jonkinlaista yhtäläisyyttä omani ja sinun ulottuvuutesi
välissä, vaikka täällä kaikki oli
hiukan kieroutunutta. Meidän liikkeitämme seurattiin
nyt tarkasti. Katsojat olivat malttamattomia, mutta joku piti
ne tiukasti poissa näköetäisyydeltä. Välillä
luulin erottavani hahmoja, mutta en osannut vielä nimetä
havaintojani. Tiesin vain että ne odottivat uutta juhlijaa,
minua.
Olin juuri alkanut havaita metsän loputtoman pimeyden
seasta värisävyjä, jotka saivat kokonaisuuden
säihkymään, kun sinä yllättäen
pysähdyit. Hiuksesi heilahtivat puolelta toiselle hiukan
epävakaasti, aivan kuin ne eivät olisi olleet kunnolla
kiinni. En ollut vielä nähnyt sinusta muuta kuin
karhean viitan, ja nuo ihmeelliset hiukset. Hiuksesi olivat
kauniit. Niissä näkyi kaiken nielevää,
pakenevaa elinvoimaa ja se teki ne hohtaviksi. Aikaisemmin
en ollut ajatellut niitä, mutta nyt en ymmärtänyt
miten olin voinut jättää ne huomiotta.
Seisoimme paikallamme, sinä odottavana, minä sinun
hiuksiesi lumoissa. Keräsin rohkeuttani, mutta selkääsi
pitkin valuvat kiehkurat tuntuivat olevat ulottumattomissani.
Nuo hiukset täyttivät mieleni. Mietin, mitä
kaikkea voisin niillä tehdä, miltä ne tuntuisivat
hankaamassa haarojani. En saanut niiltä rauhaa. Ne kiusoittelivat,
ja joskus luulin kuulevani niiden pilkallista naurua. Hiukset
nauroivat tyhmyydelleni. Ne eivät voineet ymmärtää,
että kidutin itse itseäni vaikka voisin vain kohottaa
käteni.
Sinä jaksoit seistä paikallasi ja antaa hiuksiesi
ajaa minut hulluuden partaalle. Tuntui kuin monta vuorokautta
olisin viettänyt hekumoidessani mielen voimaa hyväksi
käyttäen, kumminkaan koskaan pääsemättä
mielikuvistani hyötymään. Mitään
fyysistä en ajatuksillani voinut saada aikaan. Minun
piti siis vain ottaa riski, tai seistä tässä
ikuisuus. Takaisin en enää suostuisi edes kääntymään,
miten voisin elää ilman suortuvia joista näin
valveunia. Kun vihdoin sitten liikautin kättäni
tarttuakseni niihin, ihmettelin kuinka edes olin voinut epäröidä.
Kaikki tuntui niin oikealta, näin kaiken pitikin mennä.
Mutta en saanut otetta niistä kiusankappaleista. Liikautit
päätäsi etukenoon ja kuulin käheän
naurusi. Se sai minut tuntemaan iloa, jonka lähdettä
en enää itse osannut nimetä. Sinä käännyit
katsomaan minua, ja paljastit salaperäiset kasvosi. Ne
olivat niin kauniit. Posliininen, hiukan keltaiseen taittuva
iho laskeutui kasvojesi luita pitkin rennosti, olematta missään
kohtaa tiukka. Kuopalla olevat poskesi reunustivat kapeita
kylmettyneitä huulia. Muotosi olivat terävät
ja selvät. Olin varma, että pystyisin maalaamaan
ne viimeistä piirtoa myöten, olit vaikuttanut minuun
lähtemättömästi.
Osasin kuvitella sinut suutelemassa hiuksiani. Ne näyttivät
kiinnostavan sinua samalla tavalla, kuin minuakin. Olimme
samanlaisia. Katsoit niitä palavasti värinsä
menettävillä silmilläsi, jotka joskus olivat
olleet sinisävyiset ja linjakkaat. Luiseva kätesi
nousi sivelevään niitä ihostasi huokuvien pisaroiden
kimmeltäessä salaperäisesti. Oli kuin tuhat
helmeä olisi liimattu kiinni sinuun. ”Sinusta tulee
suosittu. Olet niin eloisa ja voimakas…” totesit
mietteliäästi. Äänesi oli käheä,
mutta silti siinä kaikui utuisten peltojen sointu. Päätin,
ettei minua odottanut enää mikään siellä
mistä tulin. En edes muistanut, miksi alunperinkään
olisi pitänyt palata. Vakava ilmeesi kääntyi
hiukan vääristyneeseen hymyyn, kun jalopiirteinen
leukasi naksahteli sen tahdissa.
Oloni oli kummallinen koska olin varma, että minua punastutti,
mutta tavanomaista kuumaa poltetta ei tulvahtanutkaan poskilleni.
Tunsin huulesi omiani vasten ja hiuksien ruokkima kiihko vain
kasvoi. En kaivannut punaa poskilleni, en kiertävää
lämpöä sormissani, kunhan vain saisin jäädä.
Matkalla seuranneet hahmot tulivat esiin. He olivat samanlaisia
kuin sinä. Samanlaisia kuin minäkin sain olla. Kauniita
ja hentoja kun he liikuttelivat rakkaudella varjelemiaan jäseniään
ja hiuksiaan. Minä halusin heitä kaikkia, ja he
minua. Se väreili välissämme. Miten voisin
olla tuntematta onnea? Täysin hiljainen metsä kääntyi
katsomaan meidän kokoontumistamme tyytyväisenä.
Se oli saanut asukin.
Johanna Lindqvist
|
