Phaleonopsis hybrids

Kaisa Kumpulainen
Novelli

Valkoiset orkideat kukkivat haudallani. On tullut kevät.

Astuin ovesta sisälle ja tunsin kuinka lämmin huoneilma tulvahti kasvoilleni. Syksyn sateet olivat alkaneet ja olin kastunut aivan läpimäräksi, vaikka olin kävellyt vain lyhyen matkan. Kahvin tuoksu tunkeutuu nenääni.

Pitihän se arvata, että täällä on joku kahvitarjoilu. Kuoleville kahvia.

Istuin kovalle tuolille ja katselin muita paikalle tulleita. He näyttivät kaikki aika nuorilta ja niinhän ne varmasti olivatkin. Olihan tämä tukiryhmä tarkoitettu nuorille syöpäpotilaille.

Mitähän hyötyä tästä mahtaa olla minulle? Ei varmasti

mitään. Äiti ois ite saanu tulla tänne, sen ideahan tää

koko juttu oli.

Tukiryhmä oli juuri sellainen, millaiseksi sen olin ajatellutkin. Jokainen kertoi omasta sairaudestaan ja hoidoistaan. Muut kuuntelivat kamalan kiinnostuneen näköisinä, vaikka oikeasti ketään ei kiinnostanut, mitä muille tapahtuisi. Sitten saimme keskustella vapaasti toistemme kanssa. Minä menin hakemaan kahvia ja pullaa. Pullat olivat herkullisia vaikka maistuivatkin leipomopullilta. Söin niitä ainakin neljä sillä välin kun muut keskustelivat keskenään.

En mennyt terapiaan enää toista kertaa. Se oli mielestäni turhaa.

” Mentäiskö tänään leffaan? Siellä menee se romanttinen komedia, mistä puhuit. Voitais ottaa Kimmo ja Jaakkokin mukaan. ” Leena huikkasi minulle, kun olimme lokeroillamme viimeisten tuntien jälkeen. Käännyin ja katsoin Leenan iloisia kasvoja.

” En mä nyt pysty tuleen mukaan. Menen viikonlopuksi sairaalaan, mut jos mennään sit ens viikonloppuna ja voithan sä pyytää Millaa mukaan. Sehän on kiinnostunut Jaakosta. ” Kuulin itseni sanovan.

Joo, aivan… Menkää te vaan pitään hauskaa, kun mä joudun riutumaan sairaalan oksettavan hajuisissa lakanoissa.

” Joo, no mä kysyn sit Millaa. Koeta pärjätä! Nähdään viimeistään maanantaina. ” Leena sanoi ja paiskasi lokeron oven kiinni niin, että koko koulu kaikui. Lähdin kävelemään kotiinpäin. Koulu ei mennyt enää hyvin. Olin saanut matikan kokeesta 5+, vaikka ennen olin ollut ysin oppilas. Hoidot olivat vieneet voimani niin, etten jaksanut yksinkertaisesti enää keskittyä kouluun.

Lunta tippui hiljalleen kasvoilleni, kun kävelin tutun pizzerian ohitse. Pizzan tuoksu tunki tajuntaani ja vaati minua ostamaan pizzan, mutta minulla ei ollut nälkä. Hoidot olivat vieneet myös ruokahaluni.

” Otatko sinä tämän vaaleansinisen paidan mukaasi? Entäs, mitä lukemista tahdot? Haenko vanhoja Suosikkeja mukaasi? ” Äiti kyseli, kun pakkasi tavaroitani laukkuun, jolle oli annettu nimeksi kuoleman lähettiläs, koska se oli minulla aina mukana sairaalassa, kun menin hoitoihin.

Joo joo.. Se nyt on varmaan ihan sama, mitä mä otan sinne mukaani. Tylsää siellä on kuitenkin.

Astuin sairaalan ovista sisälle. Heti alkoi oksettaa se sairaalan tuoksu. Äiti kävi ilmoittamassa minut sisään ja pian hoitaja tulikin tekohymyineen laittamaan minut valmiiksi.

Noille on varmaan opetettu toi tekohymy-look. Musta ei ainakaan koskaan tuu sairaanhoitajaa tai no eihän musta ehtiskään tulla…

Makasin sairaalan kaavussa sängyllä, kun toinen tekohymyhoitaja tuli laittamaan lääketipan, joka kahlitsikin minut sairaalaan koko viikonlopuksi.

Oksennusta koko vessanpönttö täynnä. Pakko vetää välillä. Yritän oksentaa huomaamattomasti ja hiljaa, niin ettei kukaan kuule ja tule luokseni nyt. En ilmeisesti onnistu siinä, koska pian hoitaja tulee kyselemään vointia. Häpeän.

Saatana, eikö se näe, että huonosti voidaan. Paljon mieluummin olisin leffassa Leenan kanssa kuin täällä oksentamassa.

Tätä samaa jatkui monta kuukautta, mutta jokaisen hoitokerran jälkeen oloni tuntui paremmalta ja aloin pian itsekin uskoa, että voisin vielä parantua ja jatkaa normaalia elämää. Olin menettänyt monia ystäviä sairauden myötä. Ainoastaan Leena oli jaksanut olla tukenani ja lohduttaa minua. Muut kaverit varmasti ajattelivat, ettei seurassani kannata olla. Sitähän voi vaikka sairastua itsekin.

” Mennään jo! Jaakko ja Kimmo odottaa. Sä oot ihan tajuttoman hidas. ” Leena huusi mulle oven suusta nauraen iloisesti. Otin sängyltäni repun, heitin sen selkääni ja sammutin valot. Sitten lähdimme. Ajoimme pyörillä rantaan ja näimme heti Kimmon ja Jaakon adonisvartalot makaamassa rantahiekassa. Oli aurinkoinen päivä ja ranta oli täyttynyt kymmenistä lapsiperheistä.

” Luoja, miten hyvältä Jaakko näyttää. ” Kuiskasin Leenan korvaan, kun kävelimme poikien luokse.

Toivottavasti tää nyt onnistuis… En tahdo luovuttaa Jaakkoa Millalle ihan helposti. Mun pitää taistella siitä.

” Moi tytöt! ” Kimmo sanoi. Jaakko nousi seisomaan ja ojensi mulle kolme valkoista orkideaa.

” Noistahan sä tykkäsit, eikö? ” Punastuin ja kiitin kukista.

Mistä hitosta se tietää, että rakastan orkideoja. Varsinkin valkoisia.

Ehkä se tykkää musta sittenkin.

Se oli elämäni ihanin kesä. Vietimme paljon aikaa nelistään rannalla. Jos sattui olemaan sateinen päivä, niin menimme yleensä jonkun luokse katsomaan leffoja. Rakastuin Jaakkoon sinä kesänä. Meillä oli ihanaa yhdessä. Siitä muistona monia valkoisia orkideoja. Syksyn värjätessä ensimmäisiä lehtiä koin kuitenkin pettymyksen.

Ei tämä voi olla totta! Taas… En mä jaksa sitä kaikkea toiseen kertaan.

Miks mun ainut huolen aiheeni ei vois olla se, että jätkä olis jättäny tai jotain. Semmosesta olis helpompi selviytyä.

Niinhän mä luulin. Kun sitten kerroin Jaakolle, että leukemia oli uusiutunut hän jätti minut. Sanoi, että oli muutenkin jättämässä, ettei mitenkään johtunut sairaudestani. Selitti jotain, että muuttaa toiselle paikkakunnalle, eikä sitten ehdi enää seurustella kanssani. Tunsin itseni petetyksi. Olin hänelle vain jonkinlainen kesäkissa, joka syksyn tullessa heitetään kadulle. Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus.

Kuulin, miten äiti itki hysteerisenä keittiössä ja isä yritti lohduttaa. Olin juuri kertonut heille, että en aloittaisi hoitoja toista kertaa. Että en jaksanut sitä pyöritystä enää toista kertaa. Jos minun on tarkoitus kuolla, niin en taistele vastaan.

” Tuonko minä sinulle jotain? Mehua, teetä…? ” Äiti kyseli itkuisena.

Ei äiti, ei. En minä enää mitään tarvitse. Olen kohta lähdössä.

Olimme saaneet saattohoidon kotiin, jotta sain olla tutussa ympäristössä ja vanhemmat pääsivät minua hoitamaan helpommin. Minä nukuin suurimman osan ajasta. En jaksanut enää tehdä oikein mitään. Leena minua kävi aina välillä piristämässä, mutta sitten taas nukuin. Väsytti kamalasti.

Äiti ja isä nukkuivat sikeästi omassa huoneessa, kun minä lähdin. Olin tehnyt osani maanpäällä ja oli minun aikani lähteä. Ei se sattunut. Minä vain lähdin ja kävelin pois. Äiti ja isä itkivät. Paljon.

Hautajaispäivänäni satoi. Minä nukuin valkoisessa arkussa. Leena soitti pianoa ja ihmiset puhuivat minusta. Nyt vasta tajusin täysin, että he kaikki rakastivat minua oikeasti. Sukumme miehet kantoivat minut ulos kirkosta hautapaikalleni. Äiti oli ostanut sen minulle viime viikolla. Minut laskettiin maahan ja kukkia arkun päälle. Ihmisten lähdettyä pois näin tumman hahmon kävelevän haudalleni. Se oli Jaakko. Hän laski maahan kolme valkoista orkideaa.

Hän rakasti minua sittenkin…

Kaisa Kumpulainen