Pieni

Riikka Palander
Novelli

Juoksen Mirkan kanssa kotiin, olen uljas musta hevonen, nimeni on Artemis. Hirnahdan ja reppu selässäni pompahtelee. Kengät ovat täynnä kylmää märkää. Hyppään suureen lammikkoon ja vesi hyökkää ruskeina pisaroina päälleni. Pyyhin kuraa kasvoiltani, suussa on hiekkaa. Mirka nauraa vielä ja kääntyy sitten kulman taakse, menee pois. Vilkutan Mirkalle vaikka se on jo poissa.
Pihassa näen että Johannes on meillä. Sen auto seisoo vaarallisen näköisenä portaiden edessä, inhottava musta ruma auto, sellainen jolla ajetaan siilien ja oravien yli. Vieritän kiveä kengänkärjellä, potkaisen Johanneksen autoa kohti. Jokin valo välähtää kuin silmä. Auto on vihainen koira, se punainen silmä tuijottaa minua ja sen kurkusta kuuluu hirveä murahdus. Irvistän autolle, juoksen ylös liukkaat rappuset.
Verhot on vedetty äidin huoneen ikkunaan. Niiden takana on taas monta salaisuutta, jotka Johannes on meille tuonut. Ei minua huvita enää mennä sisälle. Ne polttavat siellä tupakkaa ja niiden äänet kuuluvat minun huoneeseen asti.

Riisun märät kenkäni eteiseen ja laitan patterille märät sukat kuivumaan. Joku on tiputtanut maksalaatikkoa matolle, tökkään kekoa sormellani, siihen jää hauska kuoppa. Äiti tulee huoneesta hymyillen mutta ei minulle. Se katsoo ulos ikkunasta ja koskettaa hiuksiaan, ne ovat pörrössä.
Minä näytän äidille kuvaa jonka piirsin ja jota opettaja sanoi hienoksi, mutta silloin tulee Johannes äidin huoneesta ja nauraa matalaa naurua. Se kietoo kätensä äidin ympärille ja äitikin nauraa. Toisiinsa kietoutuneina ne tanssahtelevat äidin huoneeseen ja minua inhottaa. Lennätän piirustukseni keittiön pöydälle, ei se edes ollut kovin hieno.
Kolistan rappuja kantapäillä. Pysähdyn hetkeksi ja odotan, rapuissa pitäisi olla hiljaa mutta äiti ei huuda nyt. Lopun matkan juoksen huoneeseeni, heitän oven kiinni niin että seinästä tippuu palasia.
Viskaan hevosrepun seinään ja kirjat ja vihkot leviävät vihreälle matolle. Vielä kerran paukautan lattiaa niin että äiti kuulee alakertaan asti. Odotan. Ei kuulu muuta kuin sade minun ikkunaan.

Hyppään maton yli, repäisen seinältä koirankuvan. Väännän auki radion niin kovalle että korviin koskee, hyppelen ympäri huonetta musiikin tahdissa. Käsi koskee pellavaverhoa, mummin tekemää. Pomppaan pöydälle kuin leijonakoira, tarun pehmeään kankaaseen. Verho repeää käsissäni kaksiin kappaleisiin, minua naurattaa.
Avaan ikkunan ja sade tulee sisään ja kasvoille. Kaadan nurkassa kököttävän lelulaatikkoni ja heitän alastomat barbinuket alas kuralammikoihin.
Lennätän ilmaan tyynyt ja peitot. Piirongin päältä tuijottavat posliinikissat, typerät, kylmät, kiiltävät eläimet. Tartun niihin yksitellen, väännän niiltä niskat nurin ja nauran niiden surkeille silmille ja ontoille sisuksille. Siruja lentää kun särjen niiden hymyt seiniin.
Beata-nukkeni istuu surullinen hymy kasvoillaan sänkyni laidalla, tartun sen kultaisiin hiuksiin jotka tukoittain irrotan sen helisevästä päästä.
Saksin silppuan kaikki piirustukset, jotka sade on kastellut ja levittänyt punaisen tussin pehmeälle paperille. Syntymäpäiväkortit, joulukortit, kirjeet särkyvät saksissani, rikki poikki katki kaikki.

Minä kuulen äidin hitaat askeleet rappusissa. Kiukku valuu minusta kuin kuuma pissa lattialle. Ovi aukeaa ja seinästä tippuu muruja äidin hiuksiin. Tupakka roikkuu äidin suussa ja se puhaltaa savua ulos, sen huulipuna on levinnyt leukaan asti niin että se näyttää vähän sirkuspelleltä, mutta se ei naurata minua nyt. Minä luisun pitkin seinää ja katson sitä eikä se sano mitään, tuijottaa vain vaikka sen silmät eivät minua näe.
Odotan että äiti ottaisi tukastani kiinni, lennättäisi ympäri huonetta niin kuin Mirkan äiti silloin, kun Mirka on polttanut tulitikuilla. Läiskisi poskille niin että jäisi punaiset viirut vain, karjuisi niin että korviin sattuisi. Sanoisi edes jotain, koskettaisi vaikka. Minä katson äitiä ja kurkussa painaa paksu itku. Kissanmuruset makaavat lattialla kuolleina, ne eivät enää kiillä.
Äiti puhaltaa ulos pahanhajuista ilmaa ja puistaa päätään kun sen silmät kiertää ympäri huonetta, se näyttää vanhalta ja ryppyiseltä eikä edes yhtään vihaiselta, minua itkettää niin kovasti että tärisen. Äiti käskee minun siivota jälkeni eikä sen äänessä ole mitään väriä. Se kääntyy ja vetää oven kiinni perässään, lattialle rapisee seinästä harmaita kokkareita.

Riikka Palander