Rummut

Saila Oikelmus
Novelli

Kadun pinta täynnä niljakkaita ja puolimätiä ruskeita lehtiä; Viileä syyssade oli liimannut ne asfalttiin ja sadat yli kulkeneet jalat olivat tehneet niistä liukasta mössöä. Syksy ei todellakaan pukenut pientä harmaansävyistä leikkipuistoa. Lahot ja tuhansista leikeistä kuluneet keinut heilahtelivat hiljaa naristen kylmässä puuskaisessa tuulessa. Käänsin katseeni pois romahtaneen kiipeilytelineen raunioista. ”Hitto soikoon Vennanen”, mutisin vartaloani jäädyttävään tuuleen. Mieleeni piirtyi kuva hänen sairaalloisen laihasta olemuksestaan, jonka yllä vaatteet riippuivat kuin vaatepuussa. Missä ihmeessä olet?
Vilkaisin kelloani. Viisi minuuttia myöhässä. Kiroilin ääneen ja siirsin lehtimössöä kenkäni kärjellä. Jos hän ei pian ilmesty, muut lähtevät, ja jos myöhästymme, se on kerrasta poikki. Ajatukseni katkesi vaimeaan naputtavaan ääneen. Katselin ympärilleni näkemättä ketään taikka mitään. Kuulon perusteella naputus tuli jostain keinujen luota. Pudistelin päätäni ja arvelin sen johtuvan tuulesta. Ääni voimistui ja peitti kaiken alleen. Suljin silmäni ja nostin kädet korvilleni.

Palikat iskivät terävästi rummun kiiltävälle kalvolle. Lempeä ääni hyräili niiden tahdissa. Kuu nousi taivaalle ja paljasti pusikossa lojuvan verisen käden. Se nytkähteli hiljaa ja veri pulppusi hitaasti haavasta. Tuijotin sormia. Ne näyttivät kurottavan kohti nurmikolla lojuvia veren tahraamia rumpupalikoita. Tummat ja lähes lehdettömät pensaat alkoivat rahista ja kuulin jonkun kömpivän pystyyn. Jonkun tai jonkin. Juoksin pois. Pakokauhu hakkasi rintaani ja salpasi hengitykseni. Soitto kaikui korvissani. Leikkipuisto jäi taakseni ja ohi menevän hetken marssin rytmi katosi kovan rysähdyksen alle. Kiipeilyteline, ääni jossain pääni sisällä kuiskasi. Näin mielessäni miten sen vanhat puiset palkit katkesivat yksitellen ja rysähtivät kylmään kosteaan maahan. Jalkani tuntuivat raskailta ja kaaduin yön kastelemalle nurmelle. Jäin nyyhkyttämään paikoilleni. Rummut lähenivät ja hyräily muuttui kylmäksi nauruksi. Nousin polvilleni ja painoin kädet korvilleni.

Avasin silmäni. Syksyn viileä aurinko valaisi puolipilvistä harmaata taivasta. Kylmästä tuulesta huolimatta hikipisarat valuivat niskasta alas selkärankaani pitkin liimaten paidan ihooni. Oli vaikea hengittää. Tuulenpuuska sai vilun väreet kulkemaan selkääni pitkin ja nostin takkini kaulukset pystyyn. Erotin naputuksesta tutun rytmin ja jähmetyin paikoilleni.
Kuulin hämärästi miten jossain kaukana kirkon kellot löivät tasatuntia. Ne soivat kumeina päässäni. Kuinkahan kauan olen seisonut tässä? Naputus oli lakannut. Kuulin askeleita takaani ja käännyin katsomaan. Sen on pakko olla Vennanen. Siellä ei kuitenkaan ollut ketään. ”Olet kohta myöhässä. Sinun on parasta lähteä”, lempeä ääni kuiskasi jostain läheltäni. Ääni katosi rumpujen alle. Kuulin tutun hyräilyn alkavan. Katsoin keinujen ohi sinistä liukumäkeä. Tiesin nyt miksi Vennanen oli myöhässä. Hän ei koskaan enää myöhästyisi, se on varmaa. Sääntö päti kaikkiin, kerrasta poikki. Aurinko heijastui liukumäen veren maalaamalta pinnalta ja sai naarmuisen ja karhean metallin näyttämään kuparilla silatulta.

Käännyin ja lähdin kävelemään pois. Ehtisin vielä muiden luo jos pitäisin kiirettä. Entä Vennanen? Se ei olisi enää minun ongelmani. Saisivat sitten itse tehdä omat päätelmänsä siitä miksei äijä ilmestynyt paikalle. En ole sen paskiaisen vartija.
Rummut saattelivat minut leikkipuiston ruosteisille rautaporteille. Niiden soitossa oli jotain lopullista. Kävelin eteenpäin ja rumpujen soitto katosi porttien narinaan. Katsahdin taakseni ja olin näkevinäni jonkun seisomassa niiden takana. Olin varma että se oli Vennanen. Olin jo huutamaisillani hänelle, mutta räpäyttäessäni silmiäni näky kuitenkin katosi.

Se oli kirkkaan raikas aamu. Tuuli puhalteli puuskaisesti ja sai kaljuuntuneet puut heiluttamaan ankeina kohti pilvien valtaamaa vaalean harmaata taivasta sojottavia oksiaan. Yöllinen viileä sade oli pehmittänyt aikaisen roudan jäädyttämän hiekkalaatikon. Punaiseen karheaan talvitakkiin ahtautunut nainen katseli kurahaalareissa touhuavaa pikku poikaansa joka kiljahteli ilosta saadessaan möyriä kylmässä mudassa. Miksihän kiipeilyteline on kaatunut? Nuoriso on kait taas ollut asialla. Niiltä ei nykyään säästy mikään, mokomat huligaanipenikat. Pikkupojan kiljahtelut olivat hiljentyneet ja tämä juoksi äitinsä luo heiluttaen jotain kädessään. ”Mitä sinulla on kädessäsi? Pistä ne risut takaisin maahan ettet loukkaa itseäsi!” nainen huudahti tälle. Poika katseli häntä huuli väpättäen ja pudotti löytönsä lehtimössön ja kuran värjäämään maahan. Säikähdys ja huuto nousivat naisen sisältä kun tämän silmät tutkivat pojan löytämiä kuran ja veren tahraamia rumpukapuloita.

Saila Oikelmus 28.11.2004