|
Sarus
Kari Virtanen
Novelli
Minä katselen kerran rakastamaani lihaa, ja huomaan jälleen
tiedostavani ne tunteet, jotka luulin kauan sitten jättäneen
taakseni. Rakkaus, himo, onnellisuus, elämän täysinäisyys.
En voi järjellä käsittää tätä
tilannetta, enkä selityksiä kaipaakaan. Tärkeintä
on, että elämäni tärkein henkilö
on tullut takaisin, muodossa missä hyvänsä.
Olisi hupsua olettaa kaiken olevan täydellistä
ja kaiken lopulta kääntyvän parhaiten päin,
joten en valita osakseni koituneesta tarkkailijan osasta.
Saavutettu tasapaino on herkkä, enkä kuolemaksenikaan
tahtoisi järkyttää sitä. En kestäisi
menettää häntä uudelleen.
Uskon hänen jollain tasolla tiedostavan minut. Vaikka
olen piilossa enkä päästä ääntäkään,
kohottaa hän silloin tällöin katseensa tutkimaan
ympäristöä epäluuloisena, aivan kuin epäilevän
jonkin olevan lähettyvillä – tai toivoen.
Omaa kiinnijäämistään.
Pulssini kiihtyy, kun katselen hänen viehkeitä
liikkeitään. Minulle ne ovat viehkeitä, vaikka
erotan selvästi, ettei hän kontrolloi täysin
omaa ruumistaan, ja että jotkin liikeradat ovat hänen
nykyisessä tilassaan kerrassaan mahdottomia. Ihmismieli
kuitenkin korjaa muistojen voimalla asiat sellaisiksi kuin
se haluaa nähdä, ja hänen vammansa ja parantumattomat
haavansa ovat näkymättömiä minulle sellaisena
kuin ovat – päinvastoin, näen kuinka ne tekevät
hänestä kauniin! Selviytyminen tragediasta kasvattaa
ihmistä ja jättää omalla tavallaan aina
ulkoisiakin merkkejä, eikä tätä tapausta
pidä ollenkaan sulkea tämän tosiasian ulkopuolelle.
Tapaan, vaikkei se oikea termi olekaan, häntä noin
kaksi kertaa viikossa. Minun täytyy olla varovainen,
etten vedä liikaa huomiota itseeni ja sitä kautta
suureen rakkauteni puoleen. Se voisi olla tuhoisaa, sillä
tilanteemme on mitä suurimmissa määrin klassinen
esimerkki kielletystä rakkaudesta. Odotan häntä
silti aina innolla. Jos joku on ollut tällä tavoin
rakastuneena, voi hän varmasti ymmärtää
tuntemukseni.
Jotta tapaamisemme olisivat millään tavalla mahdollisia,
on minun täytynyt ottaa tarkasti selvää hänen
liikkeistään ja rytmistään, missä
hän kulkee ja missä hän ravitsee itseään.
Alussa tämä ei ollut helppoa, ja silloin olin muutenkin
tyrmistynyt hänen äkillisestä ilmaantumisestaan.
Ajan kanssa huomasin mahtavan tilaisuuteni onnelliseen yhteiseloon
ja pystyin uhraamaan enemmän kuin sallitaan rakkauden
rakentamisen vuoksi.
Opin lopulta käyttämään vanhaa karhunpyyntikeinoa
tuomalla ruhon tuttuun paikkaan. Hänen tapauksessaan
ravinnon täytyi, suruisaa kyllä, olla elävä,
nuori ihminen, sillä mikään muu ei pitäisi
loitolla hänen luonnonmukaista mätänemisprosessiaan.
Eikä minunkaan toimenpiteeni pidä häntä
kunnossa ikuisesti; ei edes kuolema voi taistella aikaa vastaan
ja väistämättä, vähä vähältä,
hänen raajansa, kasvonsa, rintansa tulevat sulamaan ja
valumaan visvana maahan. Haluan silti pitkittää
yhteistä elämäämme vielä kun voin.
Kaikille ei suoda toista mahdollisuutta.
Voi! Sieltä hän tulee taas. Köytetty ruokauhri,
juopunut nuori poika, koettaa hieman pyristellä vastaan.
Jostain syystä hän aloittaa yleensä pohkeista.
Harvemmin kaulasta. Seuratessani tätä karmivaa ja
ihastuttavaa tapahtumaa tunnen miehuuteni kohoavan ja alan
hyväillä itseäni.
Kari Virtanen 19.9.2004
|
