TÄhdenlento

Emilia Ala-Rämi
Satu

Alussa oli vain eräs yksinäinen tähti. Se loisti kaukana avaruudessa niin kauniina, niin hentona. Se oli aina seikkaillut yksin. Sillä ei ollut ketään seuranaan. Toisinaan meteori saattoi kiitää sen ohitse, mutta se ei ollut kovinkaan antoisaa. Meteoreilla on aina kiire, eivät ne ikinä pysähdy juttelemaan. Sitä paitsi ne puhuvat vielä eri kieltäkin kuin tämä yk-sinäinen tähtemme.
Eräänä hetkenä miljoonien hetkien keskellä tähti päätti lähteä uuteen seikkailuun. Se lentäisi vähän matkaa alaspäin avaruudessa, kiepsahtaisi pari kertaa ympäri ja palaisi sit-ten omalle paikalleen. Niin se päätti tehdä. Tähti otti hieman vauhtia ja hyppäsi sitten alas paikaltaan. Se putosi hetken, toisen, kolmannenkin. Neljännellä hetkellä se pysähtyi ja katseli ympärilleen. Se näki alapuolellaan kirkkaan pisteen. Se ei ollut toinen tähti, ei var-masti ollut. Piste suureni hetki hetkeltä ja näytti lähenevän. Tähti hätääntyi. Kaikkien nii-den miljoonien ja miljardien hetkien ajan, joina se oli asustellut omalla paikallaan avaruu-dessa, se ei ikinä ollut nähnyt mitään tämän kirkkaan pisteen kaltaista. Se ei ollut hyvä jut-tu se. Tähtien tulee tuntea kaikki taivaankappaleet ja ilmiöt avaruudessa, vaikka olisivatkin hieman yksinäisempää sorttia niin kuin tämä meidän tähtemme. Kirkas piste läheni lä-henemistään ja tähti ponnisti. Se lensi hurjaa vauhtia omaa paikkaansa kohti, mutta ei iki-nä sinne ehtinyt. Kirkas piste imaisi sen sisäänsä.
Mitään ei näkynyt. Mitään ei kuulunut. Mitään ei tapahtunut moneen hetkeen.
Tähti heräsi. Sen ympärillä oli valoa ja värejä. Vihreää, paljon vihreää. Ääniäkin kuului. Ihmeellistä siritystä, viserrystä, liverrystä.
Tähti nousi istumaan. Hän istui suurella, vihreällä niityllä auringonpaisteessa. Linnut len-sivät sinisellä taivaalla. Tähti hätkähti. Hänellä oli kädet, ihmisolentojen kädet. Tarkem-min tutkittuaan hän huomasi, että hänellä oli koko ihmisolentojen vartalo. Hän oli ihmis-ruumiin sisällä. Hän katseli kapeita sormiaan ja koukisti niitä. Hän tarrasi sormillaan ruo-hoon ja kiskaisi sitä. Ruohotukko kädessään hän nousi seisomaan.
”Miten minä tänne jouduin?” hän kysyi ääneen.
Vaikka Tähti oli jotenkin ollut varautunut ääneen, hän säikähti silti omaansa.
Samalla hetkellä kun hän esitti kysymyksensä, hänen eteensä ilmestyi vanha mies. Miehel-lä oli pitkä, lumivalkoinen parta ja hänen hiuksensa hohtivat valkoisina. Siniset silmät tuikkivat ystävällisesti. Mies hymyili Tähdelle.
”Minä olen Holtir, pudonneiden tähtien kuningas.”
Tähti tuijotti miestä.
”Pudonneiden tähtien? Olenko minäkin pudonnut? Ja mihin minä olen pudonnut?”
Holtir naurahti.
”Rauhoitu, ystäväiseni. Kaikki selviää aikanaan. Mutta nyt voin kertoa jo sen, että kyllä, sinä todellakin olet pudonnut. Ja etköhän jo itse tiedä mihin.”
Tähti oli hetken hiljaa ja pohti.
”Mutta miksi? Miksi minä? Miksi Maahan? Mitä minä täällä teen?”
”Kuten jo sanoin, ystäväiseni, kaikki selviää aikanaan. Sinun tulee itse löytää osa vastauk-sista. Mutta nyt minun on mentävä. Tapaamme kyllä uudestaan.”
Ja Holtir meni. Hän katosi yhdessä silmänräpäyksessä. Paikalla, jolla hän oli seissyt oli nyt kasa vaatteita ja ruokaa.

Kuusi vuotta myöhemmin Tähti toimi seppänä pienessä maalaiskylässä. Kyläläiset arvos-tivat häntä ja kysyivät hänen mielipidettään pienimmissäkin asioissa, koska mieheltä tun-tui löytyvän vastaus kaikkeen. Esimerkiksi kun Tuomipuun emäntä oli saanut kolmannen poikalapsensa, tuli isäntä kysymään Tähdeltä sopivaa nimeä. Tähti oli heidän nimeämätön johtajansa. Kukaan ei tiennyt mistä komea muukalainen oli tullut, mutta siitä ei välitetty. Arvailuja ja epäilyksiä oli aluksi ollut, mutta ne oli pian unohdettu. Tähti hyväksyttiin sel-laisenaan.
Vaikka Tähti olikin kyläläisten kesken rakastettu ja suosittu, tunsi hän edelleen itsensä yk-sinäiseksi. Öisin hän istui usein pajansa edustalla tähtitaivasta katsellen. Hän näki paikan, jossa oli aiemmin loistanut hentoa valoa. Nyt paikka oli musta, tyhjä.
Tähti ajatteli usein Holtiria. Mies oli luvannut, että he vielä tapaisivat. Mutta koska? Oli kulunut jo kuusi vuotta eikä Holtirista ollut kuulunut mitään. Missä mies oli?
Kahdeksannen talven tehdessä tuloaan Tähti meni naimisiin. Morsian oli kaunis Mesi, kulkuri, joka oli saapunut kylään edellisenä kesänä. Tähti oli työskennellyt pajassaan erää-nä kuumana päivänä ja Mesi oli kulkenut sen ohitse. Jokin naisessa vangitsi Tähden huo-mion. Ehkä hänen mustat, hulmuavat hiuksensa tai hänen kevyet askeleensa, tapa jolla hän käveli. Tähti juoksi naisen perään ja seurasi salaa tämän kulkua kylän halki. Mesi py-sähtyi keskelle toria ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hän vaikutti eksyneeltä, su-rulliseltakin ehkä. Tähti käveli naisen luokse ja kysyi hänen nimeään. Mesin silmät loisti-vat mustina kuin avaruus ja Tähti lupasi tarjota hänelle kylmää juotavaa pajassaan ennen kuin hän jatkaisi matkaansa.
Kyläläiset olivat ikionnellisia Tähden puolesta ja hääjuhlia vietettiin viisi päivää. Talvella Tähti ilmoitti Mesin odottavan heidän esikoistaan.
Yhdentenätoista keväänä Tähti oli leikkimässä kaksospoikiensa Uljaan ja Hopean kanssa niityllä, johon oli pudonnut. He juoksivat kilpaa niityn ympäri ja Tähti jäi tahallaan jälkeen antaen poikien voittaa. Mesi istui pieni Tiuku-vauva sylissään niityn keskellä ja lauloi van-hoja kulkurilauluja. Pojat juoksivat kuuntelemaan äitinsä lauluja ja menetettyään kilpato-verinsa Tähti käveli läheiselle purolle. Hän huuhtoi kasvojaan kylmässä vedessä ja nosta-essaan päänsä Holtir seisoi hänen edessään.
”Oletko saanut vastaukset kysymyksiisi?” Holtir kysyi ja hymyili ystävällisesti Tähdelle.
Tähti nyökkäsi ja kuivasi kasvonsa paidanhihaan .
”Hyvä. Onko sinulla vielä kysymyksiä?”
”Miksi viivyit niin kauan?”
Holtir kurtisti kulmiaan ja huokaisi syvään.
”Olen pahoillani, että sait odottaa minua niin pitkään.”
”Mutta miksi? Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?”
Holtir oli hetken hiljaa.
”Tiedätkö montako pudonnutta tähteä on olemassa?”
Tähti pudisteli päätään.
”Miljoonia ja miljoonia. Monet heistä eivät ole niin onnekkaita kuin sinä, että putoavat näin rauhalliselle ja turvalliselle seudulle. Monet ovat pudonneet suuriin erämaihin ja mi-nun on pitänyt auttaa heitä. Toiset pudonneet ovat halunneet saman tien palata avaruu-teen omalle paikalleen ja sen järjestelemiseen menee suunnattomasti aikaa.”
Tähti oli hiljaa ja mietti juuri kuulemaansa.
”Ymmärrätkö nyt miksen ole voinut tavata sinua useammin?”
”Ymmärrän ja olen pahoillani.”
”Miksi ihmeessä? Et ole tehnyt mitään, mistä olisin pahoittanut mieleni”, Holtir sanoi ja hymyili Tähdelle.
”Mutta askarruttaako mieltäsi vielä jokin?”
”Itse asiassa…”, Tähti sanoi, mutta hiljeni nopeasti. Kysymys pelotti häntä.
”Haluaisitko kertoa sen?”
Tähti oli hetken hiljaa, mutta kysyi lopulta:
”Onko Mesi myös pudonnut tähti?”
Holtir hymyili.
”Mitä itse arvelet?” hän kysyi.
Tähti oli taas hiljaa.
”Kaikki pudonneet tähdet eivät saavu Maahan. Sinun ja Mesin oli määrä tavata täällä”, Holtir sanoi. ”Onko sinulla vielä kysymyksiä?”
Tähti pudisteli päätään. Holtir hymyili hänelle.
”Haluaisitko palata takaisin paikallesi avaruuteen? Ajatteletko sitä koskaan?”
”Tietysti ajattelen, mutta… Ei, en halua palata.”
”Niin arvelinkin. Hyvä. Suurin osa ajastani nimittäin menee juuri palaamisprosesseihin ja se on kaikkien näiden vuosituhansien aikana käynyt hieman tylsäksi”, Holtir hymähti. ”Tärkeintä on, että olet tyytyväinen. Olethan sinä tyytyväinen?”
Tähti hymyili ja nyökkäsi.
”Hyvä.”
”Yksi kysymys minulla vielä olisi”, hän sanoi yhtäkkiä.
”Niin?”
”Oletko sinäkin pudonnut tähti? Ja tapaammeko vielä?”
”Itse asiassa tuossa oli kaksi kysymystä”, Holtir naurahti. ”Kyllä, minäkin olen pudonnut tähti, ensimmäinen itse asiassa ja sen takia minut nimitettiin kaikkien pudonneiden tähti-en kuninkaaksi.”
”Kuinka kauan siitä on, kun putosit?”
Holtir naurahti ja pudisteli päätään.
”En muista, niin pitkä aika siitä on kulunut. Tuhansia vuosia kuitenkin.”
”Oletko koskaan katunut tänne jäämistä?”
”Monesti, kun töitä on liikaa. Kuninkuus ei ole helppoa, tiedätkös. Pitäisi olla miljoonassa paikassa samaan aikaan.”
”Ymmärrän.”
He olivat hetken vaiti.
”Mutta siihen kysymykseen, että tapaammeko vielä…”
Tähti nyökkäsi odottavasti.
”Sinun täytyy vaan uskoa siihen.”
Holtir hymyili ja samassa hän oli poissa.
Tähti palasi vaimonsa ja lastensa kanssa kotiin. Oikeaan kotiin, hän ajatteli ja katsoi täh-tiä taivaalla. Hän sytytti takkaan tulen sillä aikaa kun Mesi laittoi lapset nukkumaan. Mesi käpertyi miehensä syliin takan edustalle. He juttelivat hetken aikaa talon takana kasvavista omenapuista ja pajan siivoamisesta. Mesi oli ottanut kunnia-asiakseen saada Tähti suos-tumaan suursiivoukseen.
”Paja on ihan siisti, miksi tästä pitää nyt kinastella?”
”Niin, samassa kunnossahan se on ollut jo… mitä, ainakin kahdeksan vuotta?” Mesi sanoi ja virnisteli miehelleen.
”Mitä sitten? Se on siisti!”
He jatkoivat kinasteluaan vielä hetken, mutta lopulta Tähti antoi periksi. Mesi saisi siivota pajan, kunhan se ei häiritsisi hänen työskentelyään millään tavoin. Tähti tuijotteli tuleen ja Mesi iloitsi voitostaan. Hän tarttui miestään kädestä ja sanoi:
”Näet hänet vielä, usko pois.”
Ja Tähti uskoi.

***